Kun on vauhtiin päässyt, niin itselleni uutta tunturia taas pukkaa. Tällä kertaa Muonion puolella Keimiötunturi, joka on Pallas-Yllästunturien muodostaman tunturiketjun eteläisin tunturi. Jälleen voisi miettiä, miksi olen vuodesta toiseen ajellut siitä ohi muihin kohteisiin. Tälle kierrokselle tuli mittaa ainoastaan 6,9 kilometriä, johon kului noin kolme tuntia taukoineen.

Ei niin tylsä alku

Kun olen muutamaan otteeseen valitellut tylsiä perusmetsäalkuja, niin tällä reitillä asiat ovat toisin. Toki alussa on perusmetsää, mutta nousu on sen verran rapsakkaa heti kättelyssä, ettei puuskutukselta ehdi asiaa miettiä. Eli puolensa toki niissäkin kohteissa, joissa nousu on miellyttävän loivaa. Lähdin kipuamaan Tunturikeimiön pihapiirin tuntumasta. Varsinaista reittimerkintää ei tällä reitillä ole, mutta ylös vievältä polulta ei voi eksyä. Ainoa merkki on heti alkumetrillä puuhun kiinnitetty pieni puunuoli, jossa lukee "KEIMIÖ". Hetken nousun päästä tulee portti, josta kyllä pääsee läpi muutamia rimoja siirtelemällä. Ja sitten taas noustaan.

Tästä läpi

Nousua, nousua

Eipä sinne huipulle nousematta pääse. Eli Keimiötunturin (610 m) laelle on matkaa lähtöpisteestä noin 2,6 kilometriä. Suurin osa on nousua: välillä jyrkempää, välillä loivempaa. Vaellussauvat olivat kätevät ja helpottivat kulkua. Ja kun pysähtyy vetämään henkeä, kannattaa muistaa katsoa selkänsä taakse ja ihailla kauempana siintävää Jerisjärveä. Tällä kerralla myös linnut ilahduttivat kulkijaa, sillä lapintiainen tuli puuhailemaan toviksi parin metrin etäisyydelle. Muutakin siritystä kuului, mutta saattoihan se myös olla korvissani kohiseva veri, kun puskin ylämäkeen.

Kauempana siintää Jerisjärvi

Huipulla tuulee

Laelta oli hienot näkymät Keimiöjärvelle ja viereiseen Sammaltunturiin. Kävi myös mielessä, että jatkaisin matkaa Sammaltunturin Alalaelle, mutta lopulta päädyin jättämään sen toiseen kertaan. Huipulla tulee, joten kohmetin ensin sormeni muutamalla valokuvalla, minkä jälkeen lähdin vaihtoehtoista reittiä alaspäin etsimään suojaisaa kahvittelupaikkaa.

Näkymä huipulta Keimiöjärvelle

Alas vaihtoehtoista reittiä pitkin

Lähdin pientä polkua pitkin kohti Sammaltunturia. Paperikarttani mukaan noin kilometrin laskeutumisen jälkeen polku haarautuu: suoraan pääsee Sammaltunturille tai Keimiöjärvelle, vasemmalta pääsee lopulta polulle, jota pitkin aiemmin kipusin laelle. Polku laskeutuu alaspäin, ja lopulta Keimiötunturin lakea ei enää näe. Kun viimeinen jyrkempi kohta on ohi ja metsikkö alkamaisillaan, polku vihdoinkin haarautuu. Turhaa jännitin, että onko polku näkyvissä. Ihan hyvin sen huomasi, vaikka ei iso olekaan. Tämä polku myötäilee noin 1,5 kilometrin verran tunturin reunaa ja päätyy huipulle vievälle polulle. Tälle puolelle tunturia aurinko ei moneenkaan kohtaan osunut ja ilma oli viileähkö, joten kivet olivat paikoin kuurassa ja liukkaat. Myös kasvit olivat saaneet kauniin kuurakerroksen päälleen. Löysin kuitenkin hyvän taukopaikan, jossa auringonsäde osui sopivasti isoon istumakelpoiseen kiveen.

Talvi lähestyy, taustalla häämöttää Sammaltunturi

Paluureittillä Keimiö pysytteli vasemmalla puolella (kuva otettu tulosuuntaan päin)

Summa summarum

Jos käytän inhokkisanontaani "tekemisen meininki", niin Keimiötunturilla se pitää paikkansa, koska alusta lähtien tietää tehneensä jotain ja nousseensa. Täydellistä ympyräreittiä tuohon ei tule, mutta oli mainio ratkaisu kiertää tunturi osittain eri reittiä pitkin.

Koska olin melko lähellä Pallastunturin luontokeskusta, päätin vielä ajella sinne fiilistelelmään. Nähtävästi koko lähitienoo oli päättänyt ajella sinne nauttimaan aurinkoisesta syyspäivästä. Parkkis oli aivan täynnä, ja molemmilla puolilla tietä oli autoja letkana parkissa. Se siitä fiilistelyrauhasta. Eli siinäkin mielessä Keimiötunturi oli hyvä valinta, koska se ei ollut niin ruuhkainen ja maisemat olivat hienot.