Pienellä viiveellä tulee sepustusta viimeisimmästä reissusta. Suuntasimme ensilumenladulle Leville, koska siitä on muodostunut jokavuotinen perinne. Suunnitelmissa oli ties mitä ihanaa päiväpatikoinnista lähtien, mutta loppujen lopuksi latu houkutti sen verran, että suurin osa suunnitelmista jäi.

Edellisellä junareissulla hermoheikko autoni oli ujeltanut akkunsa tyhjäksi, koska oli urheasti hälyttänyt koko yön. Vahingosta viisastuneena olin käynyt säädättämässä hälytysherkkyyksiä 100:sta 50:een, joka on minimi. Mutta koska olen yhtä hermoheikko kuin autoni, niin en tietenkään luottanut säätöön: jätin ovet lukitsematta, niin ei tarvinnut hermoilla, onko aamulla vastassa simahtanut auto vai ei.

IMG_20171112_132221.jpg

Kesy poro kisapaikalla

Maailmancup-kokemus

Viikonlopulle sattui sopivasti alppihiihdon maailmancup. Nykyaikana kuvittelisi, että liput voi tulostaa itse, mutta ehei: ne piti noutaa nimellä Levin matkailuinfosta. Jopa minä perinteitä kunnioittavana ja kaavoihin kangistuneena pidin sitä aavistuksen aataminaikuisena. Kisat itsessään olivat kiva kokemus, vaikka en alppihiihtoa aktiivisesti seuraa. En edelleenkään muista voittajien nimiä. Sen muistan, että saksalainen miesvoittaja rapsutti poroa pitkään, mikä oli minusta söpöä. Olisi kuulemma halunnut antaa sille juuri syntyneen tyttärensä nimen (Matilda), mutta poropa oli poika (Matti). Ilmainen bussikuljetus keskustasta kisapaikalle oli todella kätevä. Sitä mainostettiin sanalla ”non-stop”. En tiennyt, että non-stop määritellään siten, että keskustan päässä istutaan paikallaan olevassa bussissa reilut viisi minuuttia odottamassa lähtöä. En kuitenkaan takerru semantiikkaan, koska se oli kaikesta huolimatta todella näppärä palvelu.

IMG_20171111_125526.jpg

Levi Black -kisarinne

Kuulutuksissa ja uutisissa hehkutettiin mahtavaa tunnelmaa, johon en täysin päässyt mukaan. En vain huomannut sellaista hillitöntä urheilujuhlaa, jota olen kokenut esimerkiksi lentopallokatsomossa ja Lahden MM-hiihdoissa. Kenties sillä viitattiin maalialueen takana olevaan pienehköön VIP-katsomoon, jossa ainakin norjalaiset jaksoivat kannustaa omiaan. Ja kenties ihmiset hajaantuvat niin suurelle alueelle, että tunnelmasta muodostuu omanlaisensa. Kaikesta huolimatta pidin kisakokemusta onnistuneena. Tulomatkalla oli ilmaista kahvia, näytteitä, ruokaa, puuhaa ja eläimiä. Maaliviivan tuntumassa näki kivasti rinnettä ja skriinin. Ja tarkan markan ihminen ostaa makkaransa vasta lähtiessä, koska silloin sen saa puoleen hintaan, kun myyjät yrittivät päästä niistä eroon.

IMG_20171112_150926.jpg

Voittaja poronsa kanssa

Hiihtokoulussa

Hiihtoilmat olivat mitä parhaimmat. Alkupäivinä muutama pakkasaste, loppuviikosta jo kymmenisen astetta. Toki meno oli nihkeämpää kuin keväthangilla. Loppua kohden latujakin oli jo noin 20 kilometriä, niin ei tarvinnut samaa maisemaa koko ajan tuijottaa. Ainoa huono puoli ensilumenhiihdossa on se, että latukahvilat eivät ole auki.

Olemme pitkään harkinneet hiihto-opetusta. Joka vuosi se on jäänyt, koska keväällä ei ole malttanut sellaiseen mennä. Nyt menimme. Taitotasomme tai ainakin itseluottamustasomme vain ovat täysin äärilaidoissa. Varaushetkellä oma puheenvuoroni oli tyyliin ”siis enhän mä oo ees montaa vuotta vielä luistellut, tasapainokin aika kehno kunnosta puhumattakaan ja ei mulla oo mitään käsitystä niistä tyyleistä: kunhan eteenpäin sivakoin”. Ja seuralaisen alustus oli ”siis mä oon oikeastaan tosi hyvä, oon hiihtänyt todella paljon enkä usko peruskuokkaan hirveästi tarvitsevani lisää, mutta tekniikkaa olisi kiva hioa”. Näillä spekseillä emme menneet alkeisopetukseen, jonne itse uskoin kuuluvani.

IMG_20171116_141706.jpg

Ensilumenladulla

Niinhän siinä sitten kävi, että peruskuokka oli suht hyvällä mallilla. Sain kaksi hyvää lisävinkkiä, jotka huomasin heti hyödyllisiksi. Mutta se wassu - ja mogren! En ole ikinä edes kuvitellut, että voisin wassun oppia, koska omat kokeilut ovat levinneet heti alkutekijöihinsä. Nyt sain rytmistä kiinni ja huomasin, ettei se olekaan mahdotonta. Loppuviikon testailinkin eri tyylejä sopivissa paikoissa. Ongelma on vielä siinä, että vauhdin kiihtyessä alkaa hillitön sauvoilla sutiminen ja kaadun. Eli tehtävää on vielä paljon.

IMG_20171116_142042.jpg

Lumetusta rinteeseen

Vastapainoa hiihtämiselle

Hiihtämisen vastapainoksi piti välillä kehittää muutakin. Niinpä rentouduimme kylpylässä. Tähän aikaan vuodesta siellä on vielä ihanan rauhallista. Ja mikäpä sen ihanampaa kuin istua ulkona porealtaassa katselemassa tähtiä. Ihanaa oli myös Pihvipirtin illallinen, joka ruoan runsauteen ja tasoon nähden on minusta ihan siedettävän hintainen. Käynti ei tälläkään kertaa ollut pettymys, sillä poropihvi on aivan uskomattoman maukas. Olen pohtinut, että pitäisi ehkä joskus uskaltautua itsekin sitä tekemään. Lisäksi ajelimme maisemia katselemassa, mutta se olisi kannattanut ajoittaa valoisaan aikaan. Mutta silloin hiihdimme. Onneksi edes Tonttulaan ehdimme valoisaan aikaan.

IMG_20171114_165748.jpg

Utsuvaarassa illalla

IMG_20171118_120138.jpg

Tonttulassa iltapäivällä

Kulttuuritunnelmaa Särestössä

Lähtöpäivänä jätimme hiihtämisen väliin ja ajelimme Särestöniemen museoon Museokortit taskussa. Ai että mä nautin. Se paikka on ihana ympäri vuoden. Näyttelykin oli sopivasti vaihtunut sitten elokuun, jolloin viimeksi siellä kävin. Taide oli toki ihanaa, mutta yhtä upeaa oli seisoskella ulkona ja katsella virtaavaa Ounasjokea ja hämyistä iltapäivää. Rauhallista.

IMG_20171118_144007.jpg

Hämyinen Särestö

Yöjunassa on tunnelmaa

Akut latautuneena liikunnasta ja kulttuurista oli hyvä suunnata yöjunaan. Paluumatkalla olimme vanhassa vaunussa, joka on edelleen sata kertaa kivempi kuin uusi vaunu. Vaikka hieman mietin, että kuinka reikäiset ne lakanat saavat olla, ennen kuin ne vaihdetaan. Olivat kuitenkin puhtaat.

IMG_20171118_175821.jpg

Luotettavan ihana vanha vaunu