Museokortti-seikkailut jatkuvat tänäkin vuonna, ja vuoden 2017 ensimmäinen kohde oli Ateneumin Amedeo Modiglianin näyttely. Jälleen kerran on pakko todeta, että hänestäkään en etukäteen tiennyt mitään. Nyt tiedän, että hän on nuorena pois nukkunut italialainen taiteilija, joka vaikutti 1900-luvun alun Pariisissa ja oli muun muassa Picasson ja Anna Ahmatovan ystävä. Onneksi ensimmäisessä huoneessa oli isot esittelyt kaikista hänen ystävistään, koska heidän nimensä mainittiin useiden teosten yhteydessä. Ilman tätä taustatietoa niistä ei olisi saanut samalla tavalla irti. Ja samalla muistin, että olen pitkään halunnut lukea jonkin Ahmatovan teoksen. Sivistyksessäni on siinäkin kohtaa iso aukko. Pitää katsoa, saisiko kirjan sopimaan Lukuhaaste-listaan.

Boheemin taiteilijaelämän traaginen päätös

Modiglianin taidetta joudun rauhassa sulattelemaan. En aiheiden puolesta vaan lähinnä tyylin ja hänen elämänsä. Naiskuvat olivat kauniita, ja jopa minä huomasin, että naisille tunnusomaista ovat pitkät naamat ja mantelin muotoiset silmät. Minusta tuntuu, että lämpenen hänelle hitaasti. Ostin mukaan pari korttia suosikkiteoksistani: Nainen sinisessä mekossa, istuu ja Lepäävä alaston hiukset avoinna. Ja yhdessähän on itse taiteilija.

Lapsuudesta saakka vaivanneet sairaudet ja päihteet koituivat 35-vuotiaan taiteiljan kohtaloksi, ja seuraavana päivänä hänen 8 kuukaudella raskaana oleva taiteiljavaimonsa heittäytyi kerrostalosta alas. Jäljelle jäi noin vuoden ikäinen tytär. Jotenkin niin karua, että jäin pohtimaan sitä vielä näyttelyn jälkeenkin. Suuria tunteita.

Suomen taiteen tarina, joka jää aina väliin

Näitä suuria tunteita oli hyvä mennä pohtimaan kerrosta alemmaksi, jossa on suomalaisia klassikkotauluja. Myös niitä valokuvan tarkkoja tekeleitäkin, joista pidän. Tosin ei se Albert Edelfeltin Lapsen ruumissaatto sen pirteämpää pohdittavaa ole, mutta siinä teoksessa on muuten tunnelma ja värit kohdillaan: aiheesta huolimatta seesteinen ja valoisa. Tällä kertaa emme juuri kolunneet tätä kerrosta, koska varsinaisena kohteena oli Modigliani. Istuimme hetken salissa ihailemassa suosikkejamme, eli juuri tuota Edelfeltin maalausta, Helmi Biesen maalausta Näköala Pyynikiltä sekä Eero Järnefeltin teosta Syysmaisema Pielisjärvellä. Ehkä Museokortin hienous tulee esiin juuri siinä, että ei tullut painetta kiertää puolinuutuneena koko Ateneumia pelkästään sen takia, että oli maksanut pääsymaksun. Koska kyllähän rahalle on saatava vastinetta ja kierrettävä koko lafka. Museokortilla sen sijaan voi käydä Ateneumin läpi vaikka sali päivässä -tahtiin.

Oikealla: Helmi Biesen Näköala Pyynikiltä

Tosin hämärästi muistelen, että viimeksin jätin muut kerrokset väliin samasta syystä. No, ehkä ensi kerralla käyn klassikot tarkemmin läpi. Tosin 28.2. Ateneumissa avautuu Tuulikki Pietilän teoksiin keskittyvä näyttely, joten siinä on jälleen luvassa yksi pääkohde. Katsotaan, miten klassikkojen silloin käy...

PS. Voisiko tulevaisuuden rakennuksiin suunnitella naisille vähintään tuplaten isommat wc-tilat? Jälleen kerran jonotin naisten vessaan ikusuudelta tuntuvan hetken, ja siinä ajassa miesten vessajono veti kuin junan vessa. Teki mieli loikata sinne, mutten kehdannut.