Kuopion VB-valokuvakeskuksessa on tänä kesä legendaarisen Edward S. Curtisin intiaaniaiheinen valokuvanäyttely Sacred Legacy – Edward S. Curtis and the North American Indian. Näyttely päättyy 28.8.2016, eli jos alkuperäiskansat vähääkään kiinnostavat ja suuntana on Kuopio, niin kannattaa käydä. Kaiken kaikkiaan Curtis jätti jälkeensä noin 40 000 valokuvaa, ja Kuopiossa on esillä 60 valokuvaa. Lisäksi samassa valokuvakeskuksessa sattui olemaan saamelaisaiheinen Máttut – Juuret -näyttely.

Lavastusta vai ei?

Olin odottanut Curtisin näyttelyä kuin kuuta nousevaa jo keväästä alkaen. Edward Sheriff Curtis (1868–1952) oli yhdysvaltalainen valokuvaaja ja etnologi, joka kuvasi eritysesti Pohjois-Amerikan intiaaneja. Lisäksi hän tallensi heimojen kieliä, lauluja, tarinoita jne. Eli hänen ansiostaan tiedämme paljon enemmän tuon ajan intiaaniheimojen asuin- ja elintavoista. Häntä on myös paljon kritisoitu muun muassa joidenkin valokuviensa kuvanmuokkauksesta ja lavastamisesta. Esimerkiksi hän on ottanut kuvan, jossa Little Plume istuu vierekkäin poikansa Yellow Kidneyn kanssa. Alkuperäisessä kuvassa miesten välissä on pöytäkello, mutta Curtisin muokkailun jälkeen kello on poistettu. Joissain kuvissa heimon nimi saattaa olla eri kuin se todellisuudessa oli, kuvattavien asut kyseiseen tilanteeseen epäsopivat, ja käsittääkseni hän joskus maksoi kuvattavilleen, jotta he poseeraisivat tietyissä tilannekuvissa. En tiedä, perusteliko Curtis ikinä kenellekään, miksi hän teki niin. Olen kuitenkin lukenut, että Curtis on saattanut kuvillaan vahvistaa jalo villi -näkemystä. Eli hänen kuviensa intiaanit eivät ole vielä länsimaisen kulttuurin koskettamia tai pilaamia, vaan viattomia ja elävät harmoniassa luonnon kanssa. Eli hän luo romantisoitua kuvaa intiaaneista. Vaikka todellisuudessa tuohon aikaan monet heimot olivat jo omaksumassa enenevissä määrin länsimaista kulttuuria, kuten vaikkapa tuon aiemmin mainitsemani kellon käytön.

Kaikesta huolimatta hän teki huiman työ tallentaessaan katoavaa kulttuuria. Ja itse en jaksa kauheasti vonkua jostain lavastamisesta, sillä aika harva kuvaaja ei yhtään asettelisi kuvattaviaan tiettyihin kohtiin tms. Kenties joku puskassa kökkivä lintukuvaaja ei kamalasti pysty lavastamaan kuvia (ellei sitten houkuttele niitä paikalle raadoilla, mikä sekin tavallaan on jonkin sortin lavastamista), mutta kyllähän kuvista muuten yritetään saada esimerkiksi rajaamalla ja värejä säätämällä nätimpiä tai mielenkiintoisempia.

Suosikkikuvani Lapista Outakoskelta

Myös saamelaisaiheinen Máttut – Juuret -näyttely oli todella mielenkiintoinen. Lappi kun kiinnostaa. :) Esillä oli parisenkymmentä vanhaa valokuvaa Saamelaismuseo Siidan kokoelmista. Ehdoton suosikkini oli yllä oleva näyttelyjulisteen kuva. Esitteessä ei kerrottu kuvausvuotta tai kuvaajaa, vaan ainoastaan kerrottiin, että siinä on saamelaispukuinen tyttö ja kissa kevättalven hankiaisilla Utsjoen Outakoskella. Jokin tuossa kuvassa kosketti: kissan päättäväinen asento, kissan ja tytön olematon kokoero, pikkuisten nutukkaiden käppyräkärjet. Uskomattoman hieno valokuva. Ja kun juuri pari viikkoa sitten olin ollut lohensoudussa Karisgasniemessä Outakoskella, niin sekin toi kuvaan lisäplussaa.

Seuraavaksi Pine Rigden reservaattiin

Nyt jään odottamaan elokuuta, jolloin Kotkassa on Svetlana Bahchevanovan valokuvanäyttely Pine Ridgen lakota-intiaanien reservaatista. Siinä on luvassa hieman nykyaikaisempia valokuvia köyhän reservaatin elämästä, sillä joidenkin tilastojen mukaan jopa 80 prosenttia reservaatin asukkaista on työttömiä. Kun siihen lätkäisee päälle alkoholismin, sairaudet ja hurjan itsemurhakuolleisuuden, niin ei ole ihme, että reservaatissa elinajanodote 50 vuotta.