Toisin kuin helposti saavutettava Levitunturi, niin Pallaksen huipulle ei ole oikotietä onneen, vaan se vaatii kipuamista. Korkein kohta Taivaskero on 809 metriä korkea, joten saa siinä muutaman askeleen ottaa. Jostain luin, että tuohon 9 kilometrin kiekkaan kannattaa varata kolme tuntia. Pitänee aika hyvin paikkansa. Mutta jos haluaa fiilistellä kahvitellen ja pysähdellä usein, niin kannattaa suosiolla varata enemmän aikaa. Itsellä taisi taukoineen mennä noin neljä tuntia. 

Huipulla

Taivaskeronkierroksen voi kulkea molempiin suuntiin, mutta itse kierrän aina vastapäivään. Tuntuu jotenkin helpommalta. Ainakin henkisesti. Alussa reitti oli heti viime vuoteen verrattuna erilainen, kun pitkospuut oli poistettu ja oli hieman eri kohdassa kulkeva sorainen polku. 

Tälläkään kertaa ei ollut tunturissa ruuhkaa. Näin reitillä kuusi ihmistä, joista yhdenkin vain kiikaroimalla eteeni. Sen verran vikkelään joku siellä sauvoi. Hikilenkki. Minä pysähtelin, puuskutin ja kiikaroin. Ensisijaisesti en ollut stalkkaamassa kanssakulkijoita vaan lintuja. Se on jännä, miten edelliskerran kokemukset jäävät takaraivoon. Jos joskus on nähnyt tietyssä kohdassa jonkin tirpan, niin sitten odottaa sen oleva siellä seuraavallakin kerralla. Vaikka välissä olisi vuosi. Niin kävi taas. Edellisellä kerralla olin nähnyt keräkurmitsan, kiirunan ja hiiripöllön, niin toivoin niiden jälleen näyttäytyvän. Eivät näyttäytyneet. Eläimellisesti vaisuhko anti: hotellin pihalla oli kellokkaita ja matkalla niittykirvisiä. Mutta reissu oli silti mitä mainioin.

Historian siipien havinaa

Alkumatkalla on hauska katsella niitä menneen ajan merkkejä. Aika, jolloin paikalla oli funkkishotelli, jonka saksalaiset räjäyttivät. Mahtanut matka kestää silloin hieman kauemmin kuin nykyaikasilla menopeleillä. Ohitin kolmihenkisen ehkä ulkomaalaisen perheen parin kilsan kohdalla, ja olisi pitänyt jäädä juttelemaan. Olivat vähän empivän näköisiä, ja huomasin myöhemmin, että olivat kääntyneet siinä kohdassa, kun polku loppuu ja kivikko alkaa. Ehkä se riitti heille, mutta olisin halunnut kannustaa eteenpäin, koska ei sitä nilkkoja nyrjäyttävää alustaa kauaa jatku. Sitä ei vaan maaston muodon takia siinä kohdassa helposti hahmota.

Ylös, ylös merkkejä seuraten

Ilma oli mitä parhain. Olen varovainen liikkuja, koska eräällä kerralla emme erottaneet seuraavaa merkkikeppiä sumun takia. Huh. Nyt näkyivät mainiosti, kuten kuvasta näkyy.

Kahvia hiljaisuudessa 

Huipulla kirjaimellisesti tuulee, joten etsin aavistuksen suojaisemman kohdan kahvittelulle. Vieläkin tuntuu jännältä, että juuri täällä on sytytetty olympiatuli vuonna 1952. Kukakohan sen idean sai päähänsä! Kun löysi tuulettoman kohdan ja käänsi vielä selkänsä sille pienelle vireelle, niin hiljaisuus on korvia huumaava. Harvassa ovat paikat, joihin ei kuulu edes etäisesti autotien äänet. Kuulemma jotkut kokevat hiljaisuuden pelottavana. Minä taas nautin siitä. Mölyä ja puhetta on maailmassa ihan riittävästi. 

Kahvipaussi Taivaskeron jälkeen. Niin hienoa että horisonttikin vinossa.

Minulle oli pitkään epäselvää, että lasketellaanko Pallaksella yhä. Jotenkin ne hiihtohissit eivät vakuuttaneet. Mutta totta se on: talvella lasketaan, ja vieläpä perinteiseen menoon, kun rinteitä ei tykitetä. Levin eturinteeseen verrattuna laskeutuminen on mielestäni aavistuksen helpompaa. Ja maisemat ovat todella upeat. Johtunee siitä, että tämä rinne on enemmän luonnontilassa.

Matkalla alas: hotelli jo näkyy

Idiootti kuski 

Kun kävelyn jälkeen ajelin hotellilta poispäin, niin hieman sydän pomppasi, kun kaarteessa joku tuli mun kaistalla vastaan. Jarrutuksella siitäkin selvittiin. Tyyppi siis näytti ajaessaan pitävän kameraa ja kuvaavan ajomaisemaa. Ei mitään hirmuista vaaratilannetta, mutta että kukkahattutätiä taas ärsytti: jos ei osaa kuvata ja ajaa samaan aikaan, niin voisi lopettaa. Mieluusti molemmat. Jos video on ladattu jonnekin internetin ihmeelliseen maailmaan, niin toivon siinä näkyvän närkästyneen ilmeeni.