Koska Lofootit on niin nähty, jengi suuntaa Senjan saarelle. Niin minäkin. Vaikka en ole Lofooteilla käynyt. Enkä todellakaan haluaisi kulkea massan mukana. Saaren majapaikoissa laajennustyöt olivat käynnissä, joten nähtävästi saaren suosio on todellakin kasvussa. Ajelimme Senjalle Kilpisjärven kautta. Matkaa Kilpisjärveltä kertyi noin 200 km; riippuu vähän, että minne päin saarella haluaa.

 

Senjalle pääsee Finnsnesistä korkeaa siltaa pitkin. Alta mahtuu Hurtigrutenin laiva kulkemaan. En pidä korkeista silloista. Ennen Finnsnesiä oli kylttejä, että pysäköinti on maksullista kaupungissa. Hieman sitä protestoin alle 5 000 asukkaan kylässä. Satuimme paikalle jonain tapahtumapäivänä, joten pääkatu oli osittain suljettu ja ihmisiä ja autoja oli joka paikassa. Hieman hirvitti, että näinkö ruuhkaista loma tulee olemaan.

Lopulta sain auton parkkiin paikallisen alkoholiliikkeen eteen, jossa oli muutamalle autolle ilmainen 45 minuutin pysäköinti. Muu pysäköintialue olikin maksullista. En tosin vieläkään tiedä, miten maksu olisi hoitunut: osa toimi kolikoilla (ei ollut käteistä mukana), osa jollain muulla tavalla, mutta en jaksanut tavata norjalaisia ohjeita. Ekat 45 minuuttia etsimme turisti-infoa, joka olikin aivan parkkipaikan vieressä samassa rakennuksessa kuin kirjasto. Kannattaa käydä, koska työntekijältä saa hyviä vinkkejä. Meille hän kertoi mm. rauhallisista uimarannoista ja antoi patikointikartan. Sen jälkeen kävimme ottamassa uuden 45 minuutin lipetin (hyi, mitä maksun kiertoa), jotta ehtisimme syödä viereisessä ostoskeskuksessa.

 

Olin etukäteen hermoillut bensan riittävyydestä ja googletellut saaren bensatankkeja. Niitä löytyi muutama, mutta ainakaan yhdessä en huomannut maksupäätettä. Ehkä maksu hoidetaan viereiseen ruokakauppaan. Ruokakaupat eivät ole kuitenkaan samaan tapaan auki kuin Suomessa. Esim. sunnuntaina ne ovat kokonaan kiinni ja lauantainakin auki kahteen tai kolmeen. Tankkausta hermoilin turhaa: Kilpisjärven tankkaus olisi riittänyt vielä paluumatkallekin puoliväliin, vaikka ajelin saaren ympäri. Auto kuluttaa vähän, ja saari on melko kompakti.

 

Hamn i Senja

 

Hamn i Senja

 

Ensimmäinen majapaikka oli saaren toisella puolella sijaitseva Hamn i Senja, jonne on Finnsnesistä n. 50 km. Meillä oli vallan hulppea majoitus merinäköalalla. Lähin ruokakauppa ja tankki on n. 10 kilometrin päässä Gryllefjordissa. Majapaikka järjesti kaikenlaista ohjelmaa, ja kiinnostuimme pyöräretkestä: n. 35 km pyöräilyä lahden toiselle puolelle, josta olisi venekuljetus takaisin. Kysyimme sitä respatyöntekijältä, joka ilmoitti polkupyörien olevan vielä tilauksessa, joten aktiviteettia ei ole tarjolla. Kannattaisiko poistaa se A4-mainos seinältä ja netistä tai ainakin mainita, että tällainen tulee olemaan kunhan pyörät toimitetaan? Hieman ärsytti.

Majapaikan vieressä oli pikkuruinen Sandvikholemenin saari, jonka historia jäi epäselväksi. Mutta olisi soma kesämökkipaikka.

 

Sandvikholmen Hamn i Senjan vieressä

 

Hellandsneset

 

Hellandsneset

 

Vajaan kilometrin päässä Hamnista on Hellandsneset, jossa on aikanaan ollut nikkelikaivostoimintaa. Siitä on muistona muutamia raunioita. Samasta paikasta lähtee Sukkertoppenin reitti. Jos kaipaa pientä kävelyä ja nättiä merimaisemaa, niin Hellandsnesetin reitti kannattaa kävellä. Yhteensä 400 metriä, mutta sisältää pientä taiteilua, kuten kuvasta huomaa.

 

Reitti Hellandsnesetille

 

Sukkertoppen

 

Viime vuonna matkan teemana oli hiekkarannat. Tällä kertaa se oli huiputus, vaikka olen korkeita paikkoja välttelevä aavistuksen pelokas nössö. Majapaikan vierestä pääsee Sukkertoppen-vuorelle. Outtt.com-sivuston mukaan se on vaativa, mutta meillä oli jostain muualta aivan erilainen luokitus. On se vaativa suomalaisiin reitteihin tottuneelle. Pari päivää aiemmin olin kivunnut Saanalle, joka on suorastaan lastenleikkiä joihinkin norjalaisiin huippuihin verrattuna. No, ylöspäinhän matka vei, ja kun viimeinen rutistus olisi ollut edessä, jäimme kapealle kaistaleelle istumaan ja pohtimaan, että olisiko näkymä tai suoritus sen arvoista. Vastaan tulleet patikoijat totesivat, että aivan yhtä hyvät näkymät tästä paikasta. Ja suosittelivat nahkahanskoja, koska huipulle pääsee hilaamalla itseään ylös metallisen vaijerin avulla. Olimme sen juurella ja totesimme, että eiköhän tämä riitä. Ei kaduta.

 

Näkymä Sukkertoppenilta Hamn i Senjaan

 

Senjan vehreämpi etelärannikko

 

Kipuamisen jälkeen kaipasimme alavampaa seutua ja suuntasimme saaren eteläosaan, jossa oli turisti-infon työntekijän suosittelema rauhallinen hiekkaranta Hofsøyan lähistöllä. Auto kannattaa jättää parkkiin läheisen museon pihaan, vaikka hiekkatie vielä jatkuukin. Rannalle pääseminen vaatii pienen aidan ylittämisen (siinä on tikkaat), koska alue on aidattu lampaiden takia. Samasta paikasta alkaa myös patikointireitti, joka olisi voinut olla kiva: ainakaan ei olisi tarvinnut kiipeillä. Uinnin jälkeen palasimme Stonglandseidetiin, josta ajelimme rantaa pitkin kohti Skrolsvikiä. Tämä seutu on hieman vehreämpää kuin saaren pohjoisosa. Jos on aikaa, niin kannattaa ajella. Stonglandseidetissä haaveilin kahvista, mutta ruokakaupassa oli ainoastaan kolikoilla toimiva kahviautomaatti (ja matkassa mukana ainoastaan kortti).

Jos kaipaa ruuhkaista rantaa ja kultaista vessaa, niin kannattaa suunnata Ersfjordstrandiin pohjoiseen. Me ajoimme siitä kovaa ohi.

 

Lampaita rannalla

 

Huikea Husfjellet

 

Sukkertoppen opetti sen verran, että jätimme suosiolla ruuhkaisen ja vaativan Seglan väliin. Sen sijaan suuntasimme Skalandiin ja Husfjellet-vuorelle, joka on vaikeustasoltaan keskivaikea. Jätimme auton kirkon taakse parkkiin, sillä reitti alkaa sen vierestä. Alku on loivaa nousua metsätietä pitkin, jonka jälkeen alkaa jyrkempi nousu pienessä koivikossa. Kun koivikko loppuu, nousu toki jatkuu ja avautuu jo merinäköala. Väliin mahtuu myös alava soinen kohta. Menopaluu huipulle on n. 7,6 km, ja ylös pääsee ilman vaijereita tai vuorikiipeilyä. Aivan huikeat näkymät.

 

 

Husfjelletillä

 

Tässä välissä majapaikka vaihtui Mefjordværissä sijaitsevaan Mefjord Bryggeen. Siisti majapaikka respan yläpuolella. Vessassa oli iso ikkuna, josta näki vastapäisiin taloihin. Mitä lienee arkkitehti miettinyt. Aamiainen oli ihan hyvä vaikka ei ollutkaan edellisen majapaikan tasoa.

 

Pilvinen Barden

 

Edellisen päivän Husfjelletistä innostuneena suuntasimme paikallisten suosimalle Barden-vuorelle, joka oli vaikeusasteeltaan sama kuin Husfjellet. Valitettavasti mereltä tulleet pilvet parkkeerasivat juuri huippujen päälle, kun olimme pääsemässä ylemmäksi. Kipusimme noin 1,55 km ja totesimme, että tuskin kannattaa jatkaa, koska maisemia ei näe. Joku paikallinen vuorikauris* ohitti meidät ja sanoi käyvänsä hieman ylempänä tsekkaamassa tilanteen. Pian hän palasi ja totesi, että ylös ei kannata jatkaa. Vaikka vaikeusaste on sama, niin Barden on hankalampi kuin Husfjellet. Husfjelletiin pääsee pelkkiä jalkoja käyttämällä, mutta Bardenilla (samoin kuin Sukkertoppenilla) pitää joissain kohdin avittaa itseään ylös ja alas myös käsillä. Eli se kannattaa ottaa huomioon reittiä valitessa.

 

* Vuorikauris: norjalainen henkilö, joka liikkuu jyrkässä ja vaativassa vuoristossa keveästi, nopeasti ja varmasti kuin vuorikauris. Kuvaus sopii niin nuoreen kuin vanhaan, koska ikä ei näytä paikallisia vuorikauriita hidastavan. Vastakohtana allekirjoittanut.

 

Tässä vaiheessa Bardenilla vielä paistoi ja oli näkyvyyttä

 

Auto oli parkissa tunnelin suulla olevalla parkkipaikalla. Muistimme, että Fjordgårdin suuntaan oli näytetty haarukan kuvaa, joten ruoan perässä ajelimme kahden tunnelin läpi kyseiseen kylään. Mutta koska oli sunnuntai, niin eihän se ruokapaikka tietenkään ollut auki. Eikun takaisin tunneleihin ja pois. Senjan tunnelit ovat paikoin todella kapeita, eli välillä joutuu pysähtymään levikkeelle ja päästämään vastaantulijat ohi. Yksi toista kilometriä pitkä tunneli oli myös valoton. En pidä tunneleista(kaan). Polkupyöräilijöille oli tunnelin suulla nappula, jota painamalla tolppaan syttyi valo ja autoilijat tiesivät, että tunnelissa on pyöräilijä. Lisäksi samassa kohdassa oli laatikko, josta sai lainata tunneliajoon huomioliivin. Näppärää.

 

Husøyn kirkko

 

Liftari ja epäonnistunutta markkinointia

 

Ajelimme pieneen Husøyn kalastajakylään. Toiveikkaana ajattelimme, että siellä olisi ruokapaikka. Ei ollut. Mutta saarella sijaitseva kylä oli nätti. Auto kannattaa jättää parkkiin saaren ulkopuolelle, koska kylään tutustuu parhaiten kävellen. Parkkipaikalla palloili puolalais-saksalainen opiskelija, joka oli liftausmatkalla Oslosta Tromssaan ja päätynyt tähän syrjäiseen kalastajakylään. Lupasimme kyyditä isomman tien varteen. En yleensä (lue: ikinä) ota liftareita kyytiin, mutta en pystynyt päin naamaa kieltäytymäänkään. Ja pika-analyysillä totesin, että hän ei näytä sarjamurhaajaraiskaajalta. Kuinka moni niistä oikeasti näyttää? Tyyppi oli ihan mukava, mutta introverttiä koeteltiin, kun piti vääntää small talkia englanniksi ja samalla sukkuloida kapealla vuoristoreitillä. Hän oli ylpeä puolalaisesta opiskelukaupungistaan, jossa on lähemmäs miljoona asukasta mutta josta en ollut ikinä kuullutkaan. Jossain vaiheessa hän kysyi, että miksi kannattaisi matkustaa Suomeen ja Helsinkiin. Menin aivan lukkoon. Niin, miksi tosiaan. Taisin jopa sanoa sen ääneen. Aloin höpöttää merellisestä Helsingistä, mutta mielessäni pohdin Itämeren saastuneisuutta ja mm. Puolan osuutta siinä. Eli se tarina loppui lyhyeen. Sitten aloitin lauseen Helsingin arkkitehtuurista, mutta senkin jätin puolitiehen ja jäin omiin mietteisiini: eihän Helsingin arkkitehtuuri edes ole vanhaa jos vertaa moniin muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, ja sitten päädyin jo Alvar Aaltoon, joka halusi repiä loputkin vanhat rakennukset ja rakentaa tilalle funktionaalisempaa tyyliä. Tässä vaiheessa takapenkkiläinen vaikutti hyvinkin odottavalta ja hämmentyneeltä, joten hädissäni selitin hiljaisuuden ja aatokseni. Totesin lopulta, että Suomi on ihan hieno maa, mutta suomalaiset eivät ole kauhean hyviä markkinoimaan. Että tule Lappiin hiihtämään, se on kivaa.

 

Seuraavana päivänä näin saman tyypin kävelevän Kilpisjärveltä Norjan suuntaan. Eli epäonnistuneesta markkinoinnistani huolimatta hän pistäytyi Suomen puolella.

 

Ja ruokaa saimme lopulta majapaikamme ravintolasta. Yritän välttää hotellien ravintoloita, koska kuvittelen, että muissa paikoissa olisi jotenkin autettisempaa ja erilaisempaa. Tiedä häntä. Turska oli hyvää, valas ei (sorruin siihen, kun halusin varmistaa viime kesän kokemukseni – maistui paremmalta Pykeijassa tai sitten aika kultaa muistot). Jälkiruokakahvi maksoi lähes 4 euroa, ja sain itse pumpata sen termarista...

 

 

Loppukaneetti

 

Senja on hieno kohde, jossa voisin käydä uudestaankin. Monia patikointireittejä jäi kokeilematta. Ja myös se pyöräily-/veneilyretki jäi hieman kaivelemaan. Ja melontakin olisi hienoa. Reissuvertailussani Senja ei kuitenkaan mennyt Norjan pohjoisempien ja karumpien seutujen ohi, eli ne säilyttävät vielä ykköspaikkansa.