Sevettijärveltä oli kätevä tehdä päivän reissu Norjaan. Pykeija olisi houkutellut, mutta siellä olimme jo käyneet pari vuotta sitten, joten päätimme suunnata Kirkkoniemeen eli norjalaisittain Kirkenesiin. Monet tuntevat sen Hurtigruten-laivan kääntöpaikkana, mutta pääsee sinne myös maitse ja lentäen. Majapaikasta hurautti vajaassa puolessa tunnissa rajalle Näätämöön, jossa kuski suoritti pienen tankkauksen. Näätämössä on alle 100 asukasta, mutta peräti kaksi ruokakauppaa: K-kauppa ja Nord1-Market. Ne eivät varmasti kannattaisi, jos norjalaiset eivät kävisi siellä tekemässä ruokaostoksiaan. Eli aivan sama tilanne kuin Karigasniemessä, jossa rajan takaa tullaan tekemään norjalaisittain edullisia ostoksia. Nord1-Marketissa oli jopa hinnat eurojen lisäksi Norjan kruunuina. En huomannut katsoa, että oli K-kaupassa; epäilen ettei ollut. Marketissa oli jopa lapsille pieni karuselli, jota en testannut, mutta otin viereisestä kahviosta kahvin mukaan. Se ei kyllä maistunut hääppöiseltä, mutta ostinpa vielä paluumatkalla toisen, kun kofeiinihammasta kolotti.

Lohi hyppää

Vaikka Norja on vauraampi öljyvaltio, niin tie muuttui rajanylityksen jälkeen huonommaksi. Oli ihan riittävästi pomppua pikkuautolle. Ensimmäiset 9 kilometriä ei tarjoa ihmeitä, mutta kun Neiden lähestyy, vasemmalla alkaa näkyä Näätämöjoki, jonka nimi Norjan puolella on Neidenelva. Eka turistipysähdys oli Skoltefossenilla (Kolttakoski), jossa näin ensimmäistä kertaa elämässäni lohien pomppivan. On se vaan ihmeellisen voimakas kala. Kuvaamallani kohdalla ei kalastajia ollut, mutta alajuoksulla oli yrittäjiä.

Yllättävän rehevää

Siitä matka jatkui vuonon (Neiden- og Munkefjord) vartta pitkin kohti Kirkkoniemeä. Tämä seutu oli yllättävän vehreää, kun vertaa hieman pohjoisempaan Finnmarkin alueeseen. Huikean nättiä täälläkin on, mutta omaan makuuni pohjoisen karuus sopii paremmin. Isompi tie oli varsin hyvässä kunnossa, joten määränpäähän pääsi joutuisasti. Matkapäivä sattui olemaan sunnuntai, joten monikaan paikka ei ollut auki: kioskista sai sentään juotavaa, jätskiä ja pakolliset kortit kotiin lähetettäväksi. Liputan yhä perinteisten postikorttien puolesta, sillä minusta niitä on ihan saada ja tykkään myös lähettämisestä. Postimerkkejä ei kylläkään saatu, joten lähetys jäi Suomen puolelle.

Kuningasrapupitsaa hotellissa

Jätettiin auto parkkiin sataman lähelle ja lähdettiin kävelemään keskustaan. Eikös sitä tietenkin ollut hirmuinen nälkä, niin ensimmäiseksi piti suunnata syömään, jotta jaksoi rauhassa kierrellä. Koska varsinaiset ruokaravintolat eivät vielä olleet auki, niin talsimme parkkipaikan vieressä olevaan Thon-hotelliin, josta lounaaksi löytyi kuningasrapupitsa. Minä pidin pohjaa itse tehtynä, mutta matkakumppani vannoi sen olevan valmispohja. Siitä riitti keskustelun aihetta, mutta suomalaiseen tapaan asiaa ei tietenkään voinut tiedustalla keittiön puolelta, vaan arvailimme keskenämme. Päälliset olivat kuitenkin tuoreita, ja siitä olimme samaa mieltä. Ihan oli syötävä pitsa.

Kirkkoon rauhoittumaan

Siitä olikin hyvä jatkaa viereiseen kirkkoon, joka tuhoutui lähes kokonaan vuoden 1944 pommituksissa. Nyt siinä seisoo uusi uljas pytinki, jossa on sisäseinillä raamatullisista aiheista tehtyjä raanuja. En ole ennen sellaiseen törmännyt, mutta hyvin ne paikkaan sopivat.

Kirkon vieressä on keskusaukio, jossa oli se auki oleva Narvesen-kioski ja sodanaikaisille äideille omistettu muistopatsas. Keskusta olikin varsin nopeasti nähty, joten otimme auton alle ja ajelimme hieman korkeammalle katselemaan maisemia.

Rajaseutumuseossa sotahistoriaa ja saamelaistaidetta

Lopuksi suuntasimme rajaseutumuseoon, joka on yksi kolmesta Varanger-museon osastosta. Rajaseutumuseosta oli nätti näkymä merelle, ja kun päivä oli helteinen, pihalla oli kiva istuskella ja nauttia leppoisasta sunnuntaitunnelmasta. Sisäänpääsy oli 50 Norjan kruunua, ja sillä rahalla pääsi tutustumaan sekä rajaseutuosastoon että yhdessä huoneessa olevaan Savio-osastoon. Museosta sai kivaa taustaa Kirkkoniemen rajaseutu- ja sotahistoriasta, ja minusta mielenkiintoisin osuus oli alakerran sotahistorianäyttely. Kaupungin historiaanhan kuuluu natsi-Saksan miehitys, ja joidenkin tilastojen mukaan Kirkkoniemi on Euroopan toiseksi pommitetuin kaupunki sodan aikana. Kun saksalaiset pakenit, he käyttivät samaa poltetun maan taktiikkaa kuin Suomen Lapissa, ja Kirkkoniemestä säästyi vain 13 taloa. Sodan aikana alueella oli myös paljon Neuvostoliiton partisaaneja, joiden kovasta kohtalosta näyttelyssä kerrottiin. Monissa infotauluissa oli tekstit myös suomeksi, joten näyttelystä sai enemmän irti.

Yksi huone oli omistettu taiteilija John Saviolle, joka kuoli tuberkuloosiin vain 36-vuotiaana vuonna 1938. Minulle tämä saamelais- ja kveenitaustainen taiteilija oli täysin tuntematon suuruus, mutta hänen teoksia nähtyäni minusta tuli suorastaan fani. Erityisesti minuun vetosivat saamelaisaiheiset grafiikat, kuten Okto-teos.

Kaupunki ilman ihmisiä

Nykyään Kirkkoniemessä on noin 3 000 asukasta, joista suurin osa on norjalaisia, mutta siellä asuu myös kveenitaustaisia, eli Ruijaan 1700- ja 1800-luvuilla muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä. Tänä vuonna on paljon puhuttu maahanmuuttajista, joita on tullut paljon myös Norjaan ja nimenomaan Kirkenesiin. Olin jo kokonaan unohtanut asian, ennen kuin kioskilla törmäsin muutamaan pakolaiseen. Varsinaiseen alkuperäisväestöön en juurikaan törmännyt, vaikka käveltiin ja ajeltiin ympäriinsä. Osassa taloissa oli ihmisiä puutarhahommissa, mutta muuten kaupunki oli todella kuollut. Ajomatkalla kotiin kiinnitettiin huomiota, että monissa pikkuisille mökeille johtavien portaiden ja teiden vieressä oli autoja parkissa, joten päättelimme paikallisten lähteneen viettämään viikonloppua mökille tai sitten kalaan. Tai no, yhden paikallisen näin kioskilla: