lauantai, 12. toukokuu 2018

Päiväretki Sipooseen – uhka vai mahdollisuus?

Pienryhmämme suuntasi kauniin keväisenä päivänä Gumbostrand Konst & Form -taidenäyttelyyn Sipooseen. Sipoosta tiedän käytännössä vain Sipoonkorven, jossa olen käynyt kerran sienestämässä noin tuhannen muun samana päivänä metsään eksyneen kulkijan kanssa. Ja ainakin aikoinaan Sipoossa oli salibandyhalli, jonka vetoisuus sai peruukin pyörimään päässä.

 

IMG_20180512_120819.jpg

 

Gumbostrand Konst & Formin sivuilla sanotaan, että itse matka sinne on jo elämys. Ja kieltämättä viimeiset pari kilometriä olivat idylliset: hulppeita taloja, ranta aivan tien vieressä ja kapea, kiemurteleva pikkutie, jossa ei voinut uneksiakaan, että kaksi autoa sopisi ajamaan yhtä aikaa vastakkaisiin suuntiin.

 

Itse pytinki on 1950-luvulta Hartwallin entinen tehdasrakennus. Näyttely on varsin kompakti, joten sen kiertää nopeasti. Meitä kiinnosti ennen kaikkea animaatiosuunnittelija Phil Mendezin näyttely. Huikeita hyvän mielen tauluja. Kaikki taulut oli signeerattu tänä vuonna, joten melkoisen tuottelias tyyppi.

 

IMG_20180512_121559.jpg

 

Myymälässäkin oli kaikkea kivaa, mutta mukaan ei tarttunut mitään. Kävimme myös viereisessä Punaisen talon käsityöläispajassa, jossa oli entistä enemmän kaikkea pientä kivaa. Sieltäkään en ostanut mitään, vaikka tarjolla olisi ollut hienoja lintuaiheisia käsitöitä. Sen sijaan sain muutamia ideoita, joita voisin itse kokeilla nikkaroida kesällä. Katsotaan, mitä siitäkin tulee.

 

kuva.jpg

 

Jo menomatkalla bongasimme N’avetan Laiturin, jossa mainostettiin keittolounasta myös viikonloppuisin. Kolmenlaisesta keitosta löysi jokainen mieleisensä – itse tykästyin lohikeittoon mutta kurpitsakeitossakin oli kivasti potkua. Paikka on avautunut viime vuonna ja toimii kuulemma myös läheisen koulun ruokailutilana. Lounaspaikasta avautui upea näköala venelaitureille ja merelle – harmillisesti terassi oli täynnä, mutta sisälläkin viihtyi. Laiturin työntekijä mainosti parin kilometrin päässä Västerskogissa olevaa N’avetan leipomokahvilaa. Hörpimme ensin lounaaseen kuuluvan kahvin ja suuntasimme vielä sinne uudelle kupilliselle. Nimensä mukaisesti kahvila toimii vanhassa navetassa. Ehkä kivoin istumapaikka oli pihalla olevan korkean kivistä tehdyn kinkaman päällä: siellä oli yksi terassipöytäryhmä, jossa sai kahvitella rauhassa ja katsella alapuolella hyöriviä ihmisiä.

 

maanantai, 5. helmikuu 2018

Pakkasluisto

Olen kokenut onnea ja autuutta uusien sauvojeni kanssa. Olen aina taukopaikoilla se viimeinen ladulle pääsijä, koska en saa sauvoja sitten millään ilveellä takaisin käsiin. Turhaan tuherran, työnnän ja tungen. Moni olisi jo ostanut uudet sauvat, mutta olen vuosia harannut kerskakulutusta vastaan, koska ”kyllähän vanhoillakin eteenpäin pääsee”. Ja pääseekin.

 

IMG_20180204_183847.jpg

 

Mutta niin pääsee näillä uusillakin, joissa on näppärä pikalukko hihnassa. Naps, ja hihna on kiinni. Ja kun painaa punaista namiskaa, niin naps, se on irti.

Ainoastaan se harmittaa, että valitsin ulkomaisen sauvan, koska tapoihini kuuluu suosia suomalaista. Nytkin kokeilin molempia, ja ne olivat jopa samanhintaiset. Ja suomalaiset myös kivemman väriset. Mutta käsituntuma voitti, joten ulkomaisilla sivakoidaan.

 

Eteenpäin menoa se on tökkiväkin liike

 

Vauhdin hurmaa en ole vielä kokenut, koska eteenpäin meno on melko tökkivää. Se ei ole sauvojen syy vaan pakkasen. Eilenkin sivakoin täällä Levillä rapsakassa 27 asteen pakkaskelissä, ja kun pikaluisto oli vain 20 pakkasasteeseen saakka, niin jokainen voi arvata vauhdin. Välillä siirryin latu-uralle, jossa luistelusuksilla pystyi etenemään jopa vuorotyönnöllä. Positiivista on se, ettei ehdi tulla kylmä, kun saa lykkiä niin vimmatusti. Ja eipähän ole ladulla ruuhkaa.

 

IMG_20180203_162520.jpg

torstai, 23. marraskuu 2017

Ensilumenladulla Levillä

Pienellä viiveellä tulee sepustusta viimeisimmästä reissusta. Suuntasimme ensilumenladulle Leville, koska siitä on muodostunut jokavuotinen perinne. Suunnitelmissa oli ties mitä ihanaa päiväpatikoinnista lähtien, mutta loppujen lopuksi latu houkutti sen verran, että suurin osa suunnitelmista jäi.

Edellisellä junareissulla hermoheikko autoni oli ujeltanut akkunsa tyhjäksi, koska oli urheasti hälyttänyt koko yön. Vahingosta viisastuneena olin käynyt säädättämässä hälytysherkkyyksiä 100:sta 50:een, joka on minimi. Mutta koska olen yhtä hermoheikko kuin autoni, niin en tietenkään luottanut säätöön: jätin ovet lukitsematta, niin ei tarvinnut hermoilla, onko aamulla vastassa simahtanut auto vai ei.

IMG_20171112_132221.jpg

Kesy poro kisapaikalla

Maailmancup-kokemus

Viikonlopulle sattui sopivasti alppihiihdon maailmancup. Nykyaikana kuvittelisi, että liput voi tulostaa itse, mutta ehei: ne piti noutaa nimellä Levin matkailuinfosta. Jopa minä perinteitä kunnioittavana ja kaavoihin kangistuneena pidin sitä aavistuksen aataminaikuisena. Kisat itsessään olivat kiva kokemus, vaikka en alppihiihtoa aktiivisesti seuraa. En edelleenkään muista voittajien nimiä. Sen muistan, että saksalainen miesvoittaja rapsutti poroa pitkään, mikä oli minusta söpöä. Olisi kuulemma halunnut antaa sille juuri syntyneen tyttärensä nimen (Matilda), mutta poropa oli poika (Matti). Ilmainen bussikuljetus keskustasta kisapaikalle oli todella kätevä. Sitä mainostettiin sanalla ”non-stop”. En tiennyt, että non-stop määritellään siten, että keskustan päässä istutaan paikallaan olevassa bussissa reilut viisi minuuttia odottamassa lähtöä. En kuitenkaan takerru semantiikkaan, koska se oli kaikesta huolimatta todella näppärä palvelu.

IMG_20171111_125526.jpg

Levi Black -kisarinne

Kuulutuksissa ja uutisissa hehkutettiin mahtavaa tunnelmaa, johon en täysin päässyt mukaan. En vain huomannut sellaista hillitöntä urheilujuhlaa, jota olen kokenut esimerkiksi lentopallokatsomossa ja Lahden MM-hiihdoissa. Kenties sillä viitattiin maalialueen takana olevaan pienehköön VIP-katsomoon, jossa ainakin norjalaiset jaksoivat kannustaa omiaan. Ja kenties ihmiset hajaantuvat niin suurelle alueelle, että tunnelmasta muodostuu omanlaisensa. Kaikesta huolimatta pidin kisakokemusta onnistuneena. Tulomatkalla oli ilmaista kahvia, näytteitä, ruokaa, puuhaa ja eläimiä. Maaliviivan tuntumassa näki kivasti rinnettä ja skriinin. Ja tarkan markan ihminen ostaa makkaransa vasta lähtiessä, koska silloin sen saa puoleen hintaan, kun myyjät yrittivät päästä niistä eroon.

IMG_20171112_150926.jpg

Voittaja poronsa kanssa

Hiihtokoulussa

Hiihtoilmat olivat mitä parhaimmat. Alkupäivinä muutama pakkasaste, loppuviikosta jo kymmenisen astetta. Toki meno oli nihkeämpää kuin keväthangilla. Loppua kohden latujakin oli jo noin 20 kilometriä, niin ei tarvinnut samaa maisemaa koko ajan tuijottaa. Ainoa huono puoli ensilumenhiihdossa on se, että latukahvilat eivät ole auki.

Olemme pitkään harkinneet hiihto-opetusta. Joka vuosi se on jäänyt, koska keväällä ei ole malttanut sellaiseen mennä. Nyt menimme. Taitotasomme tai ainakin itseluottamustasomme vain ovat täysin äärilaidoissa. Varaushetkellä oma puheenvuoroni oli tyyliin ”siis enhän mä oo ees montaa vuotta vielä luistellut, tasapainokin aika kehno kunnosta puhumattakaan ja ei mulla oo mitään käsitystä niistä tyyleistä: kunhan eteenpäin sivakoin”. Ja seuralaisen alustus oli ”siis mä oon oikeastaan tosi hyvä, oon hiihtänyt todella paljon enkä usko peruskuokkaan hirveästi tarvitsevani lisää, mutta tekniikkaa olisi kiva hioa”. Näillä spekseillä emme menneet alkeisopetukseen, jonne itse uskoin kuuluvani.

IMG_20171116_141706.jpg

Ensilumenladulla

Niinhän siinä sitten kävi, että peruskuokka oli suht hyvällä mallilla. Sain kaksi hyvää lisävinkkiä, jotka huomasin heti hyödyllisiksi. Mutta se wassu - ja mogren! En ole ikinä edes kuvitellut, että voisin wassun oppia, koska omat kokeilut ovat levinneet heti alkutekijöihinsä. Nyt sain rytmistä kiinni ja huomasin, ettei se olekaan mahdotonta. Loppuviikon testailinkin eri tyylejä sopivissa paikoissa. Ongelma on vielä siinä, että vauhdin kiihtyessä alkaa hillitön sauvoilla sutiminen ja kaadun. Eli tehtävää on vielä paljon.

IMG_20171116_142042.jpg

Lumetusta rinteeseen

Vastapainoa hiihtämiselle

Hiihtämisen vastapainoksi piti välillä kehittää muutakin. Niinpä rentouduimme kylpylässä. Tähän aikaan vuodesta siellä on vielä ihanan rauhallista. Ja mikäpä sen ihanampaa kuin istua ulkona porealtaassa katselemassa tähtiä. Ihanaa oli myös Pihvipirtin illallinen, joka ruoan runsauteen ja tasoon nähden on minusta ihan siedettävän hintainen. Käynti ei tälläkään kertaa ollut pettymys, sillä poropihvi on aivan uskomattoman maukas. Olen pohtinut, että pitäisi ehkä joskus uskaltautua itsekin sitä tekemään. Lisäksi ajelimme maisemia katselemassa, mutta se olisi kannattanut ajoittaa valoisaan aikaan. Mutta silloin hiihdimme. Onneksi edes Tonttulaan ehdimme valoisaan aikaan.

IMG_20171114_165748.jpg

Utsuvaarassa illalla

IMG_20171118_120138.jpg

Tonttulassa iltapäivällä

Kulttuuritunnelmaa Särestössä

Lähtöpäivänä jätimme hiihtämisen väliin ja ajelimme Särestöniemen museoon Museokortit taskussa. Ai että mä nautin. Se paikka on ihana ympäri vuoden. Näyttelykin oli sopivasti vaihtunut sitten elokuun, jolloin viimeksi siellä kävin. Taide oli toki ihanaa, mutta yhtä upeaa oli seisoskella ulkona ja katsella virtaavaa Ounasjokea ja hämyistä iltapäivää. Rauhallista.

IMG_20171118_144007.jpg

Hämyinen Särestö

Yöjunassa on tunnelmaa

Akut latautuneena liikunnasta ja kulttuurista oli hyvä suunnata yöjunaan. Paluumatkalla olimme vanhassa vaunussa, joka on edelleen sata kertaa kivempi kuin uusi vaunu. Vaikka hieman mietin, että kuinka reikäiset ne lakanat saavat olla, ennen kuin ne vaihdetaan. Olivat kuitenkin puhtaat.

IMG_20171118_175821.jpg

Luotettavan ihana vanha vaunu

perjantai, 1. syyskuu 2017

Syksyinen saunareissu Lonnaan

Tuossa noin kuukausi sitten pohdin, että pitäisi testata Lonnan sauna. Ja nyt se on tehty.  Etukäteispelkoni kauheasta ihmismassasta saunassa osoittautui turhaksi. Kenties kesällä on ollut enemmän porukkaa, mutta nyt osan ajasta sai olla jopa aivan omassa rauhassa. Melkoista luksusta.

Kananmuistinen rentoutuu

Netissä oli varoiteltu pukutilojen ahtaudesta, ja kieltämättä se oli kompakti tila – varsinkin jos olisi enemmän ihmisiä. Kaappiin sai mahtumaan arvotavarat, ja jopa repun sain jotenkin tungettua sinne. Melkoiselle mutkalle mutta sisään meni. Pukuhuoneen ja saunan ovet avautuivat koodilla. Koodi oli lyhyt, mutta niin on joskus muistinikin. Niinpä rutistin koodin sisältävää paperilappua kädessäsi melkein jopa uidessani. Kamalaa, jos olisi joutunut juoksemaan sisälle kysymään sitä…

IMG_20170831_204756.jpg

Tunnelmallinen pesutila

Alakerran pesutiloissa tykästyin suihkuttomuuteen. Tuli ihan mummolan sauna mieleen. Tosin mummolan saunassa ei ollut juoksevaa vettä. Eikä puukiuluja. Tai itse asiassa edes kunnollista pesytymistilaa, koska sekin oli hoidettava lauteilla. No mutta kuitenkin. Minusta suihkuttomuus toi siihen oman vanhahtavan tunnelmansa. Mutta ihan niin vanhahtavaa ei sentään ollut, että olisi ollut erilliset nupit kuumalle ja kylmälle vedelle. Niistä tykkään! Tosin en luota nykyihmisen kykyyn käsitellä niitä, joten ehkä yksi vipu on ihan hyvä: kuitenkin joku polttaisi itsensä ja sitten olisi kauhea syyllisen etsintä lööpeissä, koska vivun vääntäjän kyvyssä käyttää maalaisjärkeä ei tietenkään voisi olla mitään vikaa...

Löylyä lyöden tai sitten ei

Ehkä turhaan parjaan nykyihmisiä, sillä itse en täysin tajunnut sitä löylyn heittämistä. Parvisauna oli kaiken kaikkiaan jännä kokemus. Löylyä olen kuitenkin tottunut heittämään istumapaikaltani: nyt piti laskeutua muutamia portaita alemmaksi välitasanteelle, liikutella kahta puista vipuvartta, joilla avattiin kansi, kantaa hervottoman isoa, pitkää ja painavaa löylykauhaa mukana ja sitten todeta, että en jaksa kaataa kauhasta vettä yhdellä kädellä (pitelin sitä kantta auki toisella kädellä), koska se kauha oli niin painava. Ehkä siinä oli jokin juju, jolla kannen olisi saanut jäämään auki. En vain tajunnut sitä. No, tästäkin selvisimme.

IMG_20170831_192540.jpg

Terassilla valoisan aikaan

Maisemaa ja uintia

Parvelta avautui ihana näkymä merelle, jossa näkyi muutamia purjealuksia. Ja lauteet olivat ihanan leveät, joten niissä saattoi röhnöttää oikein kunnolla. Tokihan välillä piti käydä uimassa ja istuskella terassilla hämärtyvästä illasta nauttien. Olisi pitänyt ottaa mukaan Crocsit, niin uiminen olisi ollut helpompaa – reitti rantaa oli hyvä, mutta karaistumattomat jalkapohjani uikuttivat uimarannan kivistä.

IMG_20170831_204957.jpg

Uimaan, uimaan

Illan pimentyessä totesimme, että nyt oli mitä mainioin aika tähän saunareissuun. Hämärtyvä ilta saunan terassilla istuessa, ulkoterassin valoja ihaillessa ja lauttalaiturilta näkyvät kaupungin valot toivat reissuun tunnelmallisen lisämausteen. Ja sattui vielä ihanan kovahko mutta lempeä syystuuli, joka minun kirjoissa nostatti reissun tunnelmallisuutta entisestään.

IMG_20170831_210741.jpg

Ulkoterassin valot

IMG_20170831_211138.jpg

Lauttaa odotellessa

perjantai, 25. elokuu 2017

Taatsin seita: 2. kerta toden sanoi

Taatsin seita on pitkään ollut nähtävyyslistallani. Kerran yritimme sinne ajella hämärtyvässä illassa, mutta jouduimme kääntymään pois. Ei vain ollut tarkoitus sillä kertaa päästä perille. Nyt lähdin kohti Pokkaa jo aamupäivällä. Seidalle johtava tie on aluksi hyvää hiekkatietä, mutta suurin osa matkasta on roheampaa soratietä: nyrkin kokoisia kiviä jne. Perille kuitenkin pääsee.

IMG_20170823_122333.jpg

Pokassa on ollut kylmä

Hyviä enteitä 

Minua voi kutsua hölmöksi, mutta innostuin soratien varrella näkemistäni valkoisesta porosta ja korpeista. Pidin niitä hyvinä enteinä paikan historiaa ajatellen: valkoinen porohan on ollut keskeinen uhrieläin ylisille. No, korpin suhteen olen käsittänyt, että aikoinaan saamelaiset pitivät sitä huonon onnen tuojana. Aika sama tuntuu olevan monissa muissakin kulttuureissa, sillä korppia on pidetty esimerkiksi paholaisen lintuna. Ristiriitainen lintu, koska jotkut ovat pitäneet sitä myös hyvänä henkilintuna. Minulle se on yksi lempilinnuistani ja ainoastaan positiivinen olento. Aina ilahduttava näky. 

IMG_20170823_104605.jpg

Taatsin seita

Kivipaasi kuin kolehti 

Koska kyseessä on tärkeä muinaisjäännös ja palvontapaikka, suhtaudun siihen asiaankuuluvalla kunnioituksella. Lähestyn hiljaa ja rauhassa. Uhrilahja mukana. Kivipaadella näkyvistä esineistä ja kolikoista päätellen en ole ollut ainoa. Jotenkin tuli iso kolehti mieleen. Seitakivi on vinkeän näköinen, joten käsitän hyvin, miksi se on aikoinaan valikoitunut pyhäksi paikaksi. Mutta vastarannan rakkamainen ranta on myös upea. Hieman reunempana Taatsin seidasta on pystysuora kallio eli Taatsinkirkko, joka myös on vaikuttava.

IMG_20170823_112820.jpg

Taatsijärvi

Kävelin edestakaisin ja pysähdyin sivummalle kahville. Siinä oli rauhallista istuskella lintuja kuunnellen ja Taatsijärveä katsellen. Ja kun vielä myöhemmin näin kuukkelin pyrähtävän seitakivelle, kokemus oli täydellinen.

Paluumatkalla poikkesin vielä lähellä olevalla Taatsin autiotuvalla. Se oli tyhjä, mutta ihanasta lämmöstä ja savun hajusta päätellen siellä oli äskettäin majailtu.

IMG_20170823_115946.jpg

Taatsin autiotupa

Poikkesin myös Tieva-baariin ihan vaan siitä ilosta, että se silloin eräänä kertana oli pelastuksemme, kun bensamittari vilkkui punaisella. Sitten vain hiekkatietä pitkin takaisin Leville. Siltaremontti on jo valmistunut, joten ei tarvinnut ajella kiertotietä.

20170825_221707.jpg

Varoitus Könkään päässä: tie oli parempi kuin merkki antoi odottaa