maanantai, 12. elokuu 2019

Senjan saari Pohjois-Norjassa

Koska Lofootit on niin nähty, jengi suuntaa Senjan saarelle. Niin minäkin. Vaikka en ole Lofooteilla käynyt. Enkä todellakaan haluaisi kulkea massan mukana. Saaren majapaikoissa laajennustyöt olivat käynnissä, joten nähtävästi saaren suosio on todellakin kasvussa. Ajelimme Senjalle Kilpisjärven kautta. Matkaa Kilpisjärveltä kertyi noin 200 km; riippuu vähän, että minne päin saarella haluaa.

 

Senjalle pääsee Finnsnesistä korkeaa siltaa pitkin. Alta mahtuu Hurtigrutenin laiva kulkemaan. En pidä korkeista silloista. Ennen Finnsnesiä oli kylttejä, että pysäköinti on maksullista kaupungissa. Hieman sitä protestoin alle 5 000 asukkaan kylässä. Satuimme paikalle jonain tapahtumapäivänä, joten pääkatu oli osittain suljettu ja ihmisiä ja autoja oli joka paikassa. Hieman hirvitti, että näinkö ruuhkaista loma tulee olemaan.

Lopulta sain auton parkkiin paikallisen alkoholiliikkeen eteen, jossa oli muutamalle autolle ilmainen 45 minuutin pysäköinti. Muu pysäköintialue olikin maksullista. En tosin vieläkään tiedä, miten maksu olisi hoitunut: osa toimi kolikoilla (ei ollut käteistä mukana), osa jollain muulla tavalla, mutta en jaksanut tavata norjalaisia ohjeita. Ekat 45 minuuttia etsimme turisti-infoa, joka olikin aivan parkkipaikan vieressä samassa rakennuksessa kuin kirjasto. Kannattaa käydä, koska työntekijältä saa hyviä vinkkejä. Meille hän kertoi mm. rauhallisista uimarannoista ja antoi patikointikartan. Sen jälkeen kävimme ottamassa uuden 45 minuutin lipetin (hyi, mitä maksun kiertoa), jotta ehtisimme syödä viereisessä ostoskeskuksessa.

 

Olin etukäteen hermoillut bensan riittävyydestä ja googletellut saaren bensatankkeja. Niitä löytyi muutama, mutta ainakaan yhdessä en huomannut maksupäätettä. Ehkä maksu hoidetaan viereiseen ruokakauppaan. Ruokakaupat eivät ole kuitenkaan samaan tapaan auki kuin Suomessa. Esim. sunnuntaina ne ovat kokonaan kiinni ja lauantainakin auki kahteen tai kolmeen. Tankkausta hermoilin turhaa: Kilpisjärven tankkaus olisi riittänyt vielä paluumatkallekin puoliväliin, vaikka ajelin saaren ympäri. Auto kuluttaa vähän, ja saari on melko kompakti.

 

IMG_20190802_094945.jpg

Hamn i Senja

 

Hamn i Senja

 

Ensimmäinen majapaikka oli saaren toisella puolella sijaitseva Hamn i Senja, jonne on Finnsnesistä n. 50 km. Meillä oli vallan hulppea majoitus merinäköalalla. Lähin ruokakauppa ja tankki on n. 10 kilometrin päässä Gryllefjordissa. Majapaikka järjesti kaikenlaista ohjelmaa, ja kiinnostuimme pyöräretkestä: n. 35 km pyöräilyä lahden toiselle puolelle, josta olisi venekuljetus takaisin. Kysyimme sitä respatyöntekijältä, joka ilmoitti polkupyörien olevan vielä tilauksessa, joten aktiviteettia ei ole tarjolla. Kannattaisiko poistaa se A4-mainos seinältä ja netistä tai ainakin mainita, että tällainen tulee olemaan kunhan pyörät toimitetaan? Hieman ärsytti.

Majapaikan vieressä oli pikkuruinen Sandvikholemenin saari, jonka historia jäi epäselväksi. Mutta olisi soma kesämökkipaikka.

 

IMG_20190801_203315.jpg

Sandvikholmen Hamn i Senjan vieressä

 

IMG_20190801_195920.jpg

Hellandsneset

 

Hellandsneset

 

Vajaan kilometrin päässä Hamnista on Hellandsneset, jossa on aikanaan ollut nikkelikaivostoimintaa. Siitä on muistona muutamia raunioita. Samasta paikasta lähtee Sukkertoppenin reitti. Jos kaipaa pientä kävelyä ja nättiä merimaisemaa, niin Hellandsnesetin reitti kannattaa kävellä. Yhteensä 400 metriä, mutta sisältää pientä taiteilua, kuten kuvasta huomaa.

 

IMG_20190801_195756.jpg

Reitti Hellandsnesetille

 

Sukkertoppen

 

Viime vuonna matkan teemana oli hiekkarannat. Tällä kertaa se oli huiputus, vaikka olen korkeita paikkoja välttelevä aavistuksen pelokas nössö. Majapaikan vierestä pääsee Sukkertoppen-vuorelle. Outtt.com-sivuston mukaan se on vaativa, mutta meillä oli jostain muualta aivan erilainen luokitus. On se vaativa suomalaisiin reitteihin tottuneelle. Pari päivää aiemmin olin kivunnut Saanalle, joka on suorastaan lastenleikkiä joihinkin norjalaisiin huippuihin verrattuna. No, ylöspäinhän matka vei, ja kun viimeinen rutistus olisi ollut edessä, jäimme kapealle kaistaleelle istumaan ja pohtimaan, että olisiko näkymä tai suoritus sen arvoista. Vastaan tulleet patikoijat totesivat, että aivan yhtä hyvät näkymät tästä paikasta. Ja suosittelivat nahkahanskoja, koska huipulle pääsee hilaamalla itseään ylös metallisen vaijerin avulla. Olimme sen juurella ja totesimme, että eiköhän tämä riitä. Ei kaduta.

 

IMG_20190802_112314.jpg

Näkymä Sukkertoppenilta Hamn i Senjaan

 

Senjan vehreämpi etelärannikko

 

Kipuamisen jälkeen kaipasimme alavampaa seutua ja suuntasimme saaren eteläosaan, jossa oli turisti-infon työntekijän suosittelema rauhallinen hiekkaranta Hofsøyan lähistöllä. Auto kannattaa jättää parkkiin läheisen museon pihaan, vaikka hiekkatie vielä jatkuukin. Rannalle pääseminen vaatii pienen aidan ylittämisen (siinä on tikkaat), koska alue on aidattu lampaiden takia. Samasta paikasta alkaa myös patikointireitti, joka olisi voinut olla kiva: ainakaan ei olisi tarvinnut kiipeillä. Uinnin jälkeen palasimme Stonglandseidetiin, josta ajelimme rantaa pitkin kohti Skrolsvikiä. Tämä seutu on hieman vehreämpää kuin saaren pohjoisosa. Jos on aikaa, niin kannattaa ajella. Stonglandseidetissä haaveilin kahvista, mutta ruokakaupassa oli ainoastaan kolikoilla toimiva kahviautomaatti (ja matkassa mukana ainoastaan kortti).

Jos kaipaa ruuhkaista rantaa ja kultaista vessaa, niin kannattaa suunnata Ersfjordstrandiin pohjoiseen. Me ajoimme siitä kovaa ohi.

 

IMG_20190802_155150_t.jpg

Lampaita rannalla

 

Huikea Husfjellet

 

Sukkertoppen opetti sen verran, että jätimme suosiolla ruuhkaisen ja vaativan Seglan väliin. Sen sijaan suuntasimme Skalandiin ja Husfjellet-vuorelle, joka on vaikeustasoltaan keskivaikea. Jätimme auton kirkon taakse parkkiin, sillä reitti alkaa sen vierestä. Alku on loivaa nousua metsätietä pitkin, jonka jälkeen alkaa jyrkempi nousu pienessä koivikossa. Kun koivikko loppuu, nousu toki jatkuu ja avautuu jo merinäköala. Väliin mahtuu myös alava soinen kohta. Menopaluu huipulle on n. 7,6 km, ja ylös pääsee ilman vaijereita tai vuorikiipeilyä. Aivan huikeat näkymät.

 

 

IMG_20190803_124454.jpg

Husfjelletillä

 

Tässä välissä majapaikka vaihtui Mefjordværissä sijaitsevaan Mefjord Bryggeen. Siisti majapaikka respan yläpuolella. Vessassa oli iso ikkuna, josta näki vastapäisiin taloihin. Mitä lienee arkkitehti miettinyt. Aamiainen oli ihan hyvä vaikka ei ollutkaan edellisen majapaikan tasoa.

 

Pilvinen Barden

 

Edellisen päivän Husfjelletistä innostuneena suuntasimme paikallisten suosimalle Barden-vuorelle, joka oli vaikeusasteeltaan sama kuin Husfjellet. Valitettavasti mereltä tulleet pilvet parkkeerasivat juuri huippujen päälle, kun olimme pääsemässä ylemmäksi. Kipusimme noin 1,55 km ja totesimme, että tuskin kannattaa jatkaa, koska maisemia ei näe. Joku paikallinen vuorikauris* ohitti meidät ja sanoi käyvänsä hieman ylempänä tsekkaamassa tilanteen. Pian hän palasi ja totesi, että ylös ei kannata jatkaa. Vaikka vaikeusaste on sama, niin Barden on hankalampi kuin Husfjellet. Husfjelletiin pääsee pelkkiä jalkoja käyttämällä, mutta Bardenilla (samoin kuin Sukkertoppenilla) pitää joissain kohdin avittaa itseään ylös ja alas myös käsillä. Eli se kannattaa ottaa huomioon reittiä valitessa.

 

* Vuorikauris: norjalainen henkilö, joka liikkuu jyrkässä ja vaativassa vuoristossa keveästi, nopeasti ja varmasti kuin vuorikauris. Kuvaus sopii niin nuoreen kuin vanhaan, koska ikä ei näytä paikallisia vuorikauriita hidastavan. Vastakohtana allekirjoittanut.

 

IMG_20190804_110253%20%283%29.jpg

Tässä vaiheessa Bardenilla vielä paistoi ja oli näkyvyyttä

 

Auto oli parkissa tunnelin suulla olevalla parkkipaikalla. Muistimme, että Fjordgårdin suuntaan oli näytetty haarukan kuvaa, joten ruoan perässä ajelimme kahden tunnelin läpi kyseiseen kylään. Mutta koska oli sunnuntai, niin eihän se ruokapaikka tietenkään ollut auki. Eikun takaisin tunneleihin ja pois. Senjan tunnelit ovat paikoin todella kapeita, eli välillä joutuu pysähtymään levikkeelle ja päästämään vastaantulijat ohi. Yksi toista kilometriä pitkä tunneli oli myös valoton. En pidä tunneleista(kaan). Polkupyöräilijöille oli tunnelin suulla nappula, jota painamalla tolppaan syttyi valo ja autoilijat tiesivät, että tunnelissa on pyöräilijä. Lisäksi samassa kohdassa oli laatikko, josta sai lainata tunneliajoon huomioliivin. Näppärää.

 

IMG_20190804_133254.jpg

Husøyn kirkko

 

Liftari ja epäonnistunutta markkinointia

 

Ajelimme pieneen Husøyn kalastajakylään. Toiveikkaana ajattelimme, että siellä olisi ruokapaikka. Ei ollut. Mutta saarella sijaitseva kylä oli nätti. Auto kannattaa jättää parkkiin saaren ulkopuolelle, koska kylään tutustuu parhaiten kävellen. Parkkipaikalla palloili puolalais-saksalainen opiskelija, joka oli liftausmatkalla Oslosta Tromssaan ja päätynyt tähän syrjäiseen kalastajakylään. Lupasimme kyyditä isomman tien varteen. En yleensä (lue: ikinä) ota liftareita kyytiin, mutta en pystynyt päin naamaa kieltäytymäänkään. Ja pika-analyysillä totesin, että hän ei näytä sarjamurhaajaraiskaajalta. Kuinka moni niistä oikeasti näyttää? Tyyppi oli ihan mukava, mutta introverttiä koeteltiin, kun piti vääntää small talkia englanniksi ja samalla sukkuloida kapealla vuoristoreitillä. Hän oli ylpeä puolalaisesta opiskelukaupungistaan, jossa on lähemmäs miljoona asukasta mutta josta en ollut ikinä kuullutkaan. Jossain vaiheessa hän kysyi, että miksi kannattaisi matkustaa Suomeen ja Helsinkiin. Menin aivan lukkoon. Niin, miksi tosiaan. Taisin jopa sanoa sen ääneen. Aloin höpöttää merellisestä Helsingistä, mutta mielessäni pohdin Itämeren saastuneisuutta ja mm. Puolan osuutta siinä. Eli se tarina loppui lyhyeen. Sitten aloitin lauseen Helsingin arkkitehtuurista, mutta senkin jätin puolitiehen ja jäin omiin mietteisiini: eihän Helsingin arkkitehtuuri edes ole vanhaa jos vertaa moniin muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, ja sitten päädyin jo Alvar Aaltoon, joka halusi repiä loputkin vanhat rakennukset ja rakentaa tilalle funktionaalisempaa tyyliä. Tässä vaiheessa takapenkkiläinen vaikutti hyvinkin odottavalta ja hämmentyneeltä, joten hädissäni selitin hiljaisuuden ja aatokseni. Totesin lopulta, että Suomi on ihan hieno maa, mutta suomalaiset eivät ole kauhean hyviä markkinoimaan. Että tule Lappiin hiihtämään, se on kivaa.

 

Seuraavana päivänä näin saman tyypin kävelevän Kilpisjärveltä Norjan suuntaan. Eli epäonnistuneesta markkinoinnistani huolimatta hän pistäytyi Suomen puolella.

 

Ja ruokaa saimme lopulta majapaikamme ravintolasta. Yritän välttää hotellien ravintoloita, koska kuvittelen, että muissa paikoissa olisi jotenkin autettisempaa ja erilaisempaa. Tiedä häntä. Turska oli hyvää, valas ei (sorruin siihen, kun halusin varmistaa viime kesän kokemukseni maistui paremmalta Pykeijassa tai sitten aika kultaa muistot). Jälkiruokakahvi maksoi lähes 4 euroa, ja sain itse pumpata sen termarista...

 

IMG_20190804_131734.jpg

 

Loppukaneetti

 

Senja on hieno kohde, jossa voisin käydä uudestaankin. Monia patikointireittejä jäi kokeilematta. Ja myös se pyöräily-/veneilyretki jäi hieman kaivelemaan. Ja melontakin olisi hienoa. Reissuvertailussani Senja ei kuitenkaan mennyt Norjan pohjoisempien ja karumpien seutujen ohi, eli ne säilyttävät vielä ykköspaikkansa.

sunnuntai, 19. elokuu 2018

(Hiekka)rantoja joka lähtöön

Tämän kesälomareissun teemaksi muodostui kuin varkain hiekkarannat, jotka paranivat pohjoista kohti edetessä. Tässä on niistä pieni kooste.

 

Ensimmäisenä olivat Kalajoen hiekkasärkät. Ihan kiva mutta melko ruuhkainen. Onneksi alue on niin laaja, että ranta ei tuntunut aivan täyteen ammutulta. Näin jälkikäteen ajatellen paikka ei nousisi kovinkaan korkealle hiekkarantavertailussani.

 

IMG_20180724_131417.jpg

 

Kalajoen hiekkasärkät

 

Seuraavana oli Oulussa Nallikari. Tyylillemme uskollisena suuntasimme kauimmaiseen nurkkaukseen, eli näkötornin kiville, jossa ei ollut ruuhkaa. Aamu-uinnilla se oli aivan autio. Silloin oli hyvä mahdollisuus seurata kalatiiran saalistusta, sillä hänellä oli rannalla varsin vaativa (aikamies)poikanen, joka vinkui kalaa. Tiirat eivät ole lemppareitani, mutta taitavaa kalastusta on aina ilo seurata.

 

IMG_20180724_222048.jpg

 

Nallikari ilta-auringossa Oulussa

 

Aavasaksan kohdalla Ruotsin puolella oli kiva kapea hiekkaranta Tornionjoessa. Ranta syveni hitaasti, ja pieni virta teki siinä kivan lisän (ei siis kuitenkaan ollut pelkoa, että virta veisi kokonaan mennessään). Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

 

IMG_20180725_160041.jpg

 

Tornionjoki Ruotsin puolella

 

Kun edelliseltä rannalta lähtee Ruotsin puolella tietä 99 pitkin hitusen pohjoisemmaksi, niin päätyy Kattilakoskelle. Iso kyltti kertoo paikasta, joten ohi ei vahingossa ajaa. Paikka on niin lähellä edellistä uimarantaa, että ei turhaan kannata vaihtaa uikkareita siinä välissä. Kattilakoski ei ole hiekkaranta, vaan siinä on kallioinen poukama, jossa on rauhaisaa polskia virran jäädessä toiselle puolelle. Lisäksi siinä on sen verran syvää, että hurjimmat hyppivät kallioilta jokeen.

 

IMG_20180725_163006.jpg

Kattilakoski Ruotsin puolelta kuvattuna

 

Jälleen Suomen puolelle päästyämme seuraava huippupaikka löytyi Pallasjärven rannalta. Siitä olenkin jo toisessa kirjoituksessa maininnut. Lähes sata metriä saa kävellä ihanalla hiekkapohjalla, ennen kuin vettä on rintoihin saakka. Suosikkini pelkästään maisemankin takia tällä reissulla.

 

IMG_20180728_174421.jpg

 

Pallaksen laitamilla

 

Matkalla Norjaan oli tietenkin pakko pysähtyä Sevettijärven tutulla hiekkarannalla, joka myös syvenee hitaasti. Ihana ranta!

 

IMG_20180731_150415.jpg

 

Sevettijärvellä

 

Norjassa Pykeijassa pulikoimme sekä tunturilammessa (upea!) että Varanginvuonossa Jäämeressä, jossa kerrankin tarkeni. Ihanan kirkasta vettä ja hieno hiekkapohja. Normaalioloissa saamme uida Jäämeressä aina keskenämme, mutta nyt siellä näkyi myös muita ihmisiä uimapatjoinensa. Rannalla oli myös jokin kellertävä, hyllyvä meduusamainen juttu, joka jäi minulle arvoitukseksi.

 

IMG_20180801_100804.jpg

 

Jäämeren rannalla Pykeijassa

 

IMG_20180802_101658.jpg

 

Hyllyvä juttu. Mikä lie?

torstai, 2. elokuu 2018

Patikointia Pykeijassa

Jälkilisäys: Majakkahaaveilua

 

Piti näin jälkikäteen lisätä, että alun perinhän yritin päästä Norjassa majakkaan yöksi. Vuoreijan edustalla on Hornøyan lintusaari, jossa olen muutama vuosi sitten käynyt linturetkellä. Siellä on myös majakka, jossa voi majoittua. Ajatus siellä yöpymisestä on itänyt kaiken tämän ajan. Niinpä lähetin sinne ensin sähköpostitiedustelun, johon ei vastausta kuulunut. Majakkavimmani voitti puhelinkammoni, joten nöyrryin soittamaan. Puhelu alkoi 55 sekunnin mittaisella norjankielisellä nauhoitteella, jonka lopussa piti numeroilla 14 valita jotain. Eka nauhoite meni ohi, joten soitin uudestaan ja kuuntelin ajatuksella. En siltikään tiennyt, mitä olisi kannattanut valita. Niinpä soitin netistä löytyvään toiseen puhelinnumeroon, joka meni laivaa ohjaavalle kapteenille, joka käski soittaa siihen ensimmäiseen numeroon. Tällä kerralla sitten valitsin ykkösen, koska heikolla norjan taidollani se kuulosti oikealta. Numero oli varattu. Yritin useaan otteeseen, mutta aina vaan varattu. Sen takia lopulta päädyimme Pykeijaan. Mikä ei todellakaan ollut huono vaihtoehto.

Reissun jälkeen sain lopulta sähköpostivastauksen majakalta, jossa sen kerrottiin olevan rempassa, joten siellä ei voi majoittua. Olisivat voineet lisätä tiedon myös joko norjan- tai englanninkieliselle nettisivulleen, koska molemmat tarkastin etukäteen.

 

IMG_20180801_105145.jpg

Pykeija (tai Pykeijä, niin kuin siellä kirjoitetaan)

 

Idyllinen Pykeija sijaitsee Norjassa Varanginvuonon rannalla. Suomen rajalta Näätämöstä on sinne noin tunnin ajomatka. Siitä erikoinen kylä, että siellä pärjää suomen kielellä. Sopii sekä kielitaidottomalle että kaltaiselleni henkilölle, jonka on vaikea tehdä päätöksiä: tasan yksi ainoa ruokapaikka ja -kauppa takaavat vaivattoman valinnan. Majoituimme Elsan luona, eli heti päätien alussa olevissa mökeissä. Ensitöiksemme suuntasimme uimaan, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jäämeressä pystyi oikeasti pulikoimaan rauhassa. Ihanaa vaikkakin hieman häiritsevää, jos alkaa pohtia ilmastonmuutosta tms. Iltatuulikin oli suorastaan trooppinen, joten istuimme yötä myöten katselemassa auringonlaskua mökin terassilla.

 

ilta-aurinko.jpg

Kaukana vastarannalla Varanginvuonon toinen puoli ja Vesisaari

 

IMG_20180801_121328.jpg

 

Tunturilampi

 

Luin kahdesta eri mainoksesta, että Ranvikan lintukalliolle ja hylättyyn kalastajakylään on päiväpatikointireitti. Toisen mukaan sinne käveli tunnin, toisen mukaan 1,5 tuntia. Noh, me kävelimme 2 tuntia emmekä edes päässeet perille. Tosin me aloitimme ajanoton jo mökiltä, josta oli kuitenkin tovi matkaa polun alkupäähän. Ja pysähdyimme uimaan tunturilampeen. Ja kävelimme todella rauhallisesti, koska lämmintä oli noin 30 astetta ja ei tuullut. Huh. Yhteensä matkaa kertyi n. 11 km.

 

 

IMG_20180801_111827.jpg

 

Jalkapallokenttä

 

Reitti oli melko selkeä, kunhan löysi polun alun jalkapallokentän ja rakennuksen välistä. Paremmassa kunnossa se kenttä oli kuin moni kenttä Suomessa; nurmi oli tosin paikoin pitkää. Jos katsoo netistä karttaa, niin kylässä on kaksi vihreää neliömäistä länttiä: toinen on hautausmaa, toinen jalkapallokenttä. Eli kentän kyllä löytää Mosedalsveienin päästä. Paikoitellen polku oli merkitty punaisilla nuolilla kiviin. Välillä polkuja erkani kahteen suuntaan, mutta ne veivät kuitenkin samaan pisteeseen.

 

IMG_20180801_115924.jpg

Keskellä häämöttää yksi puhelintolppa, jolta vielä matkaa seuraaville

 

Koska meillä ei ollut etukäteen tietoa reitin pituudesta, niin jokaisen kumpareen päällä kuvittelimme rannan jo näkyvän. Ei näkynyt. Kun lopulta näkyviin tulee kaksi puhelinpylvästä, niin sitten on jo voiton puolella. Lämpötilaan nähden meillä olisi pitänyt olla puolet enemmän juomaa mukana, joten käännyimme takaisin, kun saimme kalastajakylän näkyviin. Lähtöpisteessä tapaamamme leidi kertoi, että viimeinen lasku olisi ollut paikoitellen todella jyrkkä (lähes konttausta). Olisimme siitä kunnon puolesta selvinneet, mutta ei janoisenakaan ole kiva taivaltaa helteessä. Järkiteko, eikä harmita yhtään jälkikäteen, sillä reitti oli muutenkin hieno. Pääsee sinne perille saakka toistekin. Paluumatkalla pulahdimme jälleen uimaan. Ja kun ui alusvaatteisillaan, niin siitä sai kivaa viilennystä vaatteiden alle paluumatkalle.

 

IMG_20180801_130656.jpg

 

Siellä alhaalla se kylä häämöttää

 

Mennen tullen törmäsimme kiirunaperheeseen. Tulomatkalla lähes astuimme poikasten päälle, sillä ne odottivat paikoillaan hiljaa aivan viime hetkeen saakka, ennen kuin pyrähtivät pakoon. Varsinaiset lintukalliot olivat jo tyhjenneet tässä vaiheessa kesää.

 

IMG_20180801_114148.jpg

 

Kun ruoka katsoo silmiin

 

Kävimme Pykeijassa muutamia vuosia sitten, joten tiesimme, että kylästä saa mainioita kuningasrapuannoksia. Ensimmäisenä iltana ravut vielä menivät alas, mutta ruokailun jälkeen erehdyimme katselemaan isossa vesialtaassa touhukkaasti huiskivaa rapua… seuraavana iltana söinkin sitten turskaa... Tunturissa tapaamamme leidi sattui samaan aikaan ruokapaikkaan ja liittyi seuraamme. Hän tilasi valasta, mikä on sen verran eksoottista, että sain maistaa hänen annostaan. En osaa vieläkään sanoa, tykkäänkö siitä vai en: hieman kuin sitkeää maksaa. Leidin kanssa pohdimme annoksen eettisyyttä, mutta emme antaneet sen haitata ruokailua.

 

IMG_20180731_180044.jpg

Kylän raitilla

 

Harvinaisuus hautausmaalla

 

Pykeijan hautausmaalla kasvaa harvinainen siperiansinilatva, jota ei kasva kovinkaan monessa paikassa. En ole kasviasiantuntija, mutta onhan se nätti kukka: ja hautausmaa on ympäristönä varsin vinkeä kasvupaikka. Ja mikä ihme siinä on, että lähes joka ulkomaanreissulla törmään hautausmaalla ystävälliseen kissaan! Tämä reissu ei ollut poikkeus.

 

IMG_20180801_194149.jpg

 

Harvinainen siperiansinilatva

 

 

IMG_20180801_194419.jpg

 

Ei niin harvinainen ystävällismielinen kissa

 

maanantai, 30. heinäkuu 2018

Pieniä päiväreittejä pohjoisessa

Tänä vuonna viimeinenkin repäisin ja kävin kiertämässä myös Palkaskeronkierroksen (n. 7 km). Mutta koska olen urautunut Särkitunturiin ja Taivaskeroon, kävin niillä ensin. Vanhassa vara parempi. Säät suosivat kulkijaa, ja hyttyset loistivat poissaolollaan. Täydellisiä retkisäitä ulkona kahvitteluun. Kaltaiseni henkinen introverttimetsäläinen toki kavahti kanssakulkijoita, jotka hyvä sää oli tuonut samoille reiteille. Siinäkin on puolensa, kun liikkuu viileässä tihkusateessa.

 

IMG_20180727_134037.jpg

 

Kahvittelua Särkitunturilla

 

Parasta on Pallas

 

Palkaskero-reitin alku poroaidalle saakka oli todella helppokulkuista. Sitten alkoi pikkuinen nousu, mutta ei reitti missään vaiheessa ollut mahdoton. Tämän kesän takuuhelleilmoilla myös huipulla tarkeni siemailla kahvia.

 

IMG_20180729_113359.jpg

 

Vanha poroaita

 

IMG_20180729_115737.jpg

 

Taustalla häämöttää Pallasjärvi

 

Reitin loppuosa oli yllättävän vehreää, koska Palkaskeron toisella puolella oli karua. Ja loppuosan Orava Avenue -ympäristötaideteos istui ympäristöön yllättävän hyvin. Etukäteen, osiota edes näkemättä, olin teilannut koko idean.

 

IMG_20180729_133024.jpg

 

Ylhäältä reitin varrelta näki kivasti Pallasjärven, jossa tuli käytyä useampana päivänä uimassa ja rentoutumassa.

 

IMG_20180729_153712.jpgIMG_20180729_183731.jpg

perjantai, 27. heinäkuu 2018

Lännen kautta pohjoiseen

Tällä kertaa reitti pohjoiseen oli erilainen, sillä tie vei länsirannikon kautta. Hieman eksoottista seutua. Pohjanmaalla ajellessa aloin miettiä, että muokkaako maisema ihmisen luonnetta. Jos on silmänkantamattomiin laakeaa ja suoria teitä – ei mitään mielenkiintoisia mäennyppylöitä tai mutkia niin tuleeko ihmisestäkin aavistuksen totinen torvensoittaja? Tämän teoriani perustan äärimmäiseen pieneen otantaan ja vahvaan ennakkoasenteeseen.

 

 

Pandoja ja vaivaisakka

 

Vaikka en (kaikkia) eläintarhoja periaatteessa hyväksy, niin tällä reissulla päädyin Ähtäriin pandojen takia. Nyt olen osaltani kantanut korteni kekoon velkaisen kunnan hyväksi. Mutta seuraavan kerran käyn siellä korkeintaan vasta siinä vaiheessa, jos pandat saavat perheenlisäystä. Olisin ostanut netistä halvemman lipun, mutta sisäänmenoaika olisi pitänyt tietää tunnin tarkkuudella. En halua kesälomareissulla kulkea kello kaulassa, joten ostin kalliilla hinnalla portilta. Satuimme hyvään aikaan, sillä jonoa ei ollut yhtään. Poistuessamme jono oli törkeän pitkä. Ja ovathan ne pandat söpöjä.

 

IMG_20180723_103525.jpg

 

 

Ja kun siellä suunnalla liikkuu, niin kukapa ei kieppaisi Soinin kautta katsomassa kirkon edessä seisovaa Suomen ainoaa vaivaisakkaa!

 

IMG_20180723_155043.jpg

 

Vaivaisakka Soinissa

 

 

Kukkolankoskella

 

Ensimmäinen varsinainen kohde oli Kukkolankoski, jonka muistin lapsuudesta. Ai että, mikä nostalgiafiilis. Edelleenkin paikka teki minuun vaikutuksen, vaikka tällä kertaa en keikkunutkaan hataran näköisillä puutellingeillä. Seurasimme hetken aikaa lippoamista, jota haluaisin joskus kokeilla.

 

IMG_20180725_130514.jpg

 

Kukkolankoskella. Vastarannalla Ruotsi.

 

Aavasaksalla

 

Seuraava pysäkki olikin jo Aavasaksalla, jonka myös muistin lapsuudesta. Tai lähinnä muistin vain nimen ja sen, että meiltä päin kaikki kävivät Aavasaksalla. Nähtävästi meidän kylästä ei osattu mennä sen pohjoisemmaksi. Senpä vuoksi minulla ei ollut suuria odotuksia paikan suhteen, mutta yllätyin iloisesti. Nyt myös tiedän, että se on Suomessa eteläisin kohta, jossa voi nähdä keskiyön auringon.

 

IMG_20180725_142311.jpg

 

Näkymä Aavasaksalta

 

Aavasaksan punatiilisestä näkötornista oli hyvät näkymät ympäriinsä Tornionjokilaaksoon, mutta vielä enemmän tykkäsin ravintolapaviljongin edustalla olevasta näköalapaikasta. Ja paviljongissa oli todella erinomainen ruoka! Jo pelkästään sen takia kannatti tulla, mutta itse asiassa koko paikka oli todella viehättävän ja rauhallisen oloinen. Ihan syystä se on valittu yhdeksi viralliseksi kansallismaisemakohteeksi. Siellä oli myös Annikki Kariniemen patsas. Olen jälkikäteen joutunut perehtymään tarkemmin hänen kirjalliseen tuotantoonsa, koska minulle hän ei ole tuttu kirjailija. Otin tehtäväkseni lukea ainakin yhden hänen kirjansa talven aikana.

 

IMG_20180725_144637.jpg

 

Hyvä ruoka, parempi mieli

 

IMG_20180725_142900.jpg