Tällä kertaa pikku patikointi johdatti Levillä Kätkätunturille, joka on yksi 100 luontohelmeä -kohteista. Eli se on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi Suomen luonnonsuojeluliiton kampanja, johon kuuluu luontokohteita. Etkö ollut kuullut? No, en oikein minäkään. Kannattaa käydä sivustolla tutustumassa. Sain sieltä pari hyvää ideaa, joita en välttämättä muuten olisi tajunnut.

Aivan alkumetreillä

Ylös, ylös

Tavaksi on muodostunut aloittaa nousulla Kätkälle ja siitä sitten laskeutua Merkkisenkaltiolle ja metsätietä takaisin. Ruuhkaa ei ollut tälläkään kertaa: viisi ihmistä tuli vastaan 14 kilometrin aikana. En tiedä, koska oppisin olemaan hämmentymästä siinä alussa Immeljärven vieressä, kun aina epäröin reitin suuntaa: jotenkin niiden pihojen läheisyys ei luo uskoa reitin alkuun. Mutta aina se alkaa ja ihan hyvin merkittynä. Alussa katson myös aina haikeudella sitä entistä uimarantaa, jossa tuli käytyä. Mutta eipä ole Levillä enää virallista uimarantaa. Ehkei se muita harmitakaan kuin minua.

Alkumatkalla ylöspäin

Sitten kapuamaan noin kolmisen kilsaa, niin on huipulla noin 500 metrin korkeudessa. Maasto on silmissäni ihan kelvollista nousemiseen. Vähän se puuskuttaa välillä. Pelkäsin etukäteen liukkautta, kun oli ollut kostea yö, mutta reitti oli hyvässä kunnossa.

Lempikohtani Kätkätunturin huipulla

Huipulla lempikohtani näkyy kuvassa. Jotenkin hellyttävä näky, joka saa hymyilemään jo kaukaa: alhaalta tuuheat, keskeltä rujot ja yläosassa taas aavistuksen pörheyttä. Ylhäältä on hienot näköalat joka suuntaan. Muutama poro näkyi lähistöllä. Ja tietysti huipulla tuulee. Laskeuduin aavistuksen alempana olevalle laavulle tuulensuojaan juomaan kahvia. Tauon jälkeen viimeinen pieni nousu, niin alamäki voi alkaa.

Aina on aikaa kahville

Kätkän huipulla

Kohti Merkkisenkaltiota lempiladulla

T-risteyksessä pohdin hetken suuntaa, mutta pitäydyin suunnitelmassa ja lähdin Merkkisenkaltiolle päin. Talvella tässä kohtaa on mielestäni yksi kauneimmista latuosuuksista, ja ei ole valittamista kesälläkään. Puro solisee, ja talvella ei tule edes ajatelleeksi, että mitä siellä hangen alla on. Ja tälläkään reissulla hyttyset eivät vaivanneet edes tässä reitin kosteimmassa kohdassa, jossa joskus niitä on ollut niin paljon, että melkein pakokauhu valtaa mielen.

Matkalla Merkkisenkaltion suuntaan

Loppusuora metsätietä 

Etukäteen olin hieman harmitellut, että reitin tylsin osuus jää viimeiseksi noin viideksi kilometriksi. Mutta eipä se tylsältä tuntunutkaan. Metsätie on helppokulkuista, vaikka ihan ensimetreillä oli mutaista. Siitä tuli mieleen, että sama kohta oli pääsiäisenä myös hieman huono hiihtää, kun oli maata näkyvissä. Aurinko pilkotti puiden lomasta, välillä tuoksui suo, ja metsässä oli mielenkiintoisen näköisiä puita ja ympäristön värityksestä poikkeavia nättejä kohtia. Vallan nautittavat loppukilometrit. Ja onhan matkalla myös hauskoja infotauluja eläimistä Rykimäpolku-teeman mukaisesti.

Naavaa jännästi vain keskiosassa

Sienihetki

Järripeippojen pesuhetkeä seuraamassa

Mielenkiintoisinta metsätiellä oli kuitenkin seurata järripeippojen pulikoimista pienessä vesilätäkössä. En raaskinut kävellä häiritsemään, koska kukapa tykkää keskeytyneestä pesuhetkestä. Jännä etten kotona aina noudata samaa mielenmalttia vaan käyn ovella huikkaamassa ajankäytöstä ja veden haaskaamisesta: meillä nimittäin asuu joku, joka ei kuulemma viidessä minuutissa ehdi edes kunnolla kastelemaan itseään saati sitten saippuoimaan. Mutta ne järripeipot. Niitä oli noin 40, ja vuoroissa pulikoivat. Kun viimeisetkin lähtivät, niin ohitin kohdan. Tällaisina hetkinä harmittelen, etten harrasta luontokuvausta, koska oikealla kameralla olisi ehtinyt saamaan hienoja kuvia. Nyt en edes kehtaa tuhruista räppäisyni tänne laittaa. No, mä oon kiikaroija, en kuvaaja.
Samassa kohdassa myös viihtyivät hömötiainen, harmaasieppo ja käpytikka, mutta ne jättivät kylvyn väliin.

Talvella tässä istutaan polvet liki suussa; nyt ei yltä jalat maahan