Tänä vuonna Lapin-matkailu on jäänyt todella vähiin. Onneksi pääsiäisenä tilanne korjaantui, kun käväisin lyhyellä hiihto-/pääsiäislomamatkalla. Tavoistani poiketen jouduin matkustamaan lentäen, mikä sotii kovasti ekologista ajatteluani vastaan mutta vielä enemmän se oli törmäyskurssilla karsean lentopelkoni kanssa. Ja ”törmäyskurssilla”-tyyliset ilmaisut ovat olleet lentoa odotellessa pannassa, koska käännän kaiken aina asiaan. Ennen lähtöä virsikirja sattui tippumaan hyllystä, niin sekin jollain sairaalla tavalla kääntyi päässäni huonoon onneen ja hautajaisiin. Ei hyvää päivää.

Ja voin sanoa, että siinä ei ole mitään hauskaa, kun iso nainen panikoi ja näkee painajaisia jo kuukauden etukäteen ja itkee lähtökiihdytyksessä. Levillä näimme Onnibussin, joka oli matkalla etelään, niin eikös joku jo siihen tokaissut, että mieluumminhan sinä kuitenkin tuolla kuljet kuin lennät, kun bussi on niin epämukava ja hidas. Niin, silleenhän se lentopelko tosiaan toimiikin, että kun tajuan, miten kauhean epämukavia tietyt matkustusmuodot ovat, niin sittenhän se lentäminenkään ei tunnu ihan niin kamalalta. Juu ei. Voin todeta, että mieluummin Onnibussilla edestakaisin ja vielä ekstrakierrokset päälle kuin yksi 1,5 tunnin lento. Ja tilastot ovat tiedossa, joten myöskään todennäköisyyksien toteaminen ei helpota.

No, tästäkin selvisimme. Lento sujui teknisesti todella hyvin, eli laskeutuminen oli ehkä pehmein ikinä. Erityiskiitokset matkakumppanille, joka jaksoi matkalla puhella mukavia ja antoi puristaa kätensä siniseksi. Piti vain pitää huoli, että pystyy vielä hiihtämään perillä. Kiitän ja kumarran. Ja pahoittelen vielä kerran. Otetaan joskus uusiksi, kun on saatu tuulta siipien alle. 😉

Koska vapaapäiviä oli niin vähän, niin sehän tiesi armotonta hiihtoa. Onneksi en kuulu siihen kastiin, joka on tehnyt jonkin kilometritavoitteen, vaan enemmän keskityn tunnelmaan ja nauttimaan maisemista. Ja katson sitten, että kuinka monta kilometriä siitä kertyi.

Mökissä naureskelin monesti vessapaperirullalle, jossa oli teemaan sopiva vinkki. En noudattunut tällä pitkällä reissulla enkä kyllä lyhyemmilläkään.

 

1. päivä: Mökki - Sammun tupa – Loukisenvaara – Marja-Leena – Mökki; 30 km

Saapumisen jälkeen suuntasimme pian ladulle. Valitsimme otsikossa näkyvän ennestään tutun reitin. Loukisevaaran kohdalla on mäkeä molempiin suuntiin, mutta olen todennut, että vähemmän hapottavaa on hiihtää Sammun tuvan kautta. Reitillä ei todellakaan ollut tungosta, vaikka ilma oli mitä parhain. Toki pysähdyimme useita kertoja ottamaan happea ja hörppäämään juomaa, mutta varsinainen tauko odotti Marja-Leenalla. Olen käynyt kaikki hiihtolatujen varrella olevat latukahvilat läpi, ja Marjaleena on suosikkini. Heti perässä on pari muuta, joista myöhemmin. Ja pidän Marja-Leenassa myös siitä tyylistä, että omia makkaroita ja eväitä saa ihan luvalla nauttia heidän pöydissään. Kaikissa ei näin ole. No, itse en omiani siinä yleensä syö, vaan käytän valuuttaa ja ostan mehun tai letun.

Mielenmaisemaa

2. päivä: Mökki – Sammun tupa – Lapinkylä – Kultamaa – Kittilä ja takaisin samaa reittiä; 51,5 km

Olen useana vuotena halunnut hiihtää Kittilään, mutta se on aina jäänyt tekemättä monista eri syistä. Tällä kertaa se toteutui, ja voin sydämeni pohjasta suositella reittiä Kultamaasta Kittilään kaikille. Yhteen suuntaan se on 12 km, ja suurimmaksi osaksi tasaista jänkää. Lopussa kuljetaan Ounasjoen vartta, jonka jälkeen joen toisella puolella on lintutorni (kohde ensi kesälle) ja laavu. Ja S-Market siintää taustalla, joten jos eväät pääsevät loppumaan, niin sieltä voi hakea lisää.

Puolimatkan krouvi

Hidasta tankkausta

Vauhtihan ei meillä päätä huimaa, koska ilman taukoja ja tankkausta en jaksaisi. Kultamaa oli onneksi toiseksi viimeistä päivää vielä auki, niin siinä otimme pientä suolaista ja täytimme mehuvarantojamme. Tiesimme, että paluumatkalla kaikki latukahvilat olisivat jo kiinni. Tiedustelimme reitin kuntoa kahvilaa pitävältä lintumieheltä, ja hänen mukaansa oli helppo hiihtää. Ja kuulemma Lapin taikaa: alamäkeä mennen tullen…

Kittilässä pidimme evästauon laavulla ja kiitimme onneamme, että olimme ottaneet taukotakit reppuun: vaikka ei olekaan kylmä ilma, niin aina paikallaan ollessa tulee viileä. Menomatkalla oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita joen ylityksessä, kun yhtäkkiä töyrään takaa nousee latua pitkin kaksi moottorikelkkaa, joista jälkimmäinen vikuroi siihen malliin, että luulin tytön ajavan puuhun. Pysähtyivät ja kikattelivat siihen malliin, että taisi olla jotkin namiskat vähän hakusessa, kun silleen runti.

Kittilässä laavulla

Paluumatka etappien voimalla

Meille oli tarjottu hakupalvelua matkan varrelta, mutta eihän meitä vielä Kittilässä väsyttänyt, vaan käännyimme reippaasti takaisin. Ja tasaista oli paluumatkakin. Itselleni tätä ennen pisin matka oli ollut n. 35 kilometriä, joten siihen tuli reipas parannus. Ensimmäinen 12 km sujuikin vallan kevyesti. Ja sen jälkeen sulkeutuneita latukahviloita oli noin 4 kilometrin välein, joten lähinnä ajattelin aina seuraavaa kohdetta enkä maalia. Sammun tuvalta Golfille kyllä hapotti jo kunnolla. Oli kirjaimellisesti mehut jo juotu, joten alkoi energiat olemaan aika vähissä. Ja sielläpäin hiihtäneet tietävät, että kyseinen pätkä on hieman mäkisempää. Golfkentällä ei tietenkään ole mäkiä, mutta hieman kyllästytti siinäkin. Ja molemmilla rakot painoivat jaloissa, mutta niiden kanssa kyllä pystyi elämään. Alun perin olimme suunnitelleet, että Golfilla voisi ottaa minttukaakaot, mutta sekin oli mennyt jo kiinni. Olisimme siitäkin jaksaneet vielä mökille, jos olisi ollut pakko, mutta koska ei ollut ja halusimme, että hiihto pysyy mukavana eikä pakkona, niin soitimme hakupalvelun. Ehkä kuntoilijalle sallittua yli 50 kilsan jälkeen.

Draivin vieressä menomatkalla, kun paikka oli vielä auki

3. päivä: palauttava lenkki Marja-Leenalle, 15 km + kävelyä keskustaan

Eilinen tuntui jaloissa, mutta saunan, ruoan ja venyttelyn jälkeen olo oli ollut aika hyvä. Yöllä jalkapohjia kyllä pakotti. Yön hiljaisina hetkinä valvoessani minusta kuulosti siltä, kuin ne olisivat hiljaa jupisseet ”treenaa ja laihduta horo ennen kuin seuraavan kerran pakotat meidät sinua kannattelemaan”. Saatoin kuulla väärin, koska kun aamulla taas venytteli, niin kummasti jalkojen teki mieli lähteä lyhyelle palauttavalle lenkille, joka tällä kertaa johti Marja-Leenalle. Ja sorruimme reissun ensimmäisiin lättyihin. Olimme ne ansainneet. Tosin mielestäni ansaitsen sen aina, mutta järkeni ja vaakani käskee joskus jättämään väliin. 😊  Tuo oli tosi hyvä reittivalinta, koska se on niin tasaista ja helppoa. Levijärvellä oli niukasti lunta, joten siinä sai luistellessa vähän tehdä töitäkin, ettei pakka hajonnut. Paluumatkalla on yksi hurja mustalla merkattu mäki, jonka yleensä vedän haaraperuksella tai keinuttaen ylöspäin. Eikös siinä joku isä ohittanut meidät yhdellä sauvalla hiihtäen, koska toisessa sauvassa roikkui noin 5-vuotias tenava, jota hän veti mäessä perässään. Mä en hiihdä sellaista vauhtia edes kahdella sauvalla ilman painolastia.

Marja-Leenan latukahvila

Hiihdon päätteeksi päätimme vielä kävellä keskustaan kaupoille. Mitään ei sieltä tarvittu, mutta pakkohan siellä oli käydä. Koska vannon merinovillan nimeen, ostin Intersportista merinovillaisen Buff-huivin. Ei ollut tarjouksessa, mutta sitä satun tarvitsemaan. Se urheilukauppa on muuten kyllä aikamoinen sokkelo. Jopa kesäisin, kun siellä ei edes ole ihmisiä, mutta varsinkin nyt talvella on villiä menoa. En muutenkaan tykkäisi Levillä majoittua siihen aivan keskustaan, koska en vaan jaksaisi niitä ihmisiä. Kunnon semi-erakkomeininkiä. Ja olihan ne postikortit pakko lähettää, koska se kuuluu perinteeseen. Ja minusta on hauska niitä lähettää ja saada.

4. päivä: Kätkänlaavu – Kätkäjärvi 15 km

Paluupäivänäkin ehti mainiosti hiihtämään, joten suuntasimme Kätkänlaavulle, joka on suosikkilistallani toisena. Kikkarin pitäjällä on jotenkin erinomaisen hyvä muisti. No, tällä reissulla todella nautimme aurinkoisesta säästä, ja seuralainen totesi, että jokaisella taukopaikalla istutaan sitten tunti. Ei ihan tuntia aina istuttu, mutta melko kauan kuitenkin. Ja jos joku haluaa joskus hiihtää tuon reitin ja päästä helpolla, niin suosittelen ehdottomasti tuota hiihtosuuntaa: tasaista ja alamäkeä suurin osa. Oli todellinen postikortti-ilma.

Pihvipirtissä poroa

Illalla kävimme vielä syömässä Pihvipirtissä ennen kotiinpaluuta. Olin myös ajatellut testata viinin vaikutuksen lentopelon hallinnassa. Ei toiminut. Viinistä ehti vierähtää toista tuntia, niin kepeä voittajafiilis oli vaihtunut melankoliseen, kuolemanpelkoiseen laskuun. Mutta Pihvipirtissä söimme perinteisesti poropihvit, ja ne ovat ihan tajuttoman hyviä. Olenkin miettinyt, osaisinkohan itse paistaa sellaiset. Ja tuolla päälle vielä valkosipuliamoussea, niin huh. Taivaallista.

Pihvipirtti

Perisoreus infaustus ei petä

Aina jännä huomata, että Suomi on pitkä maa, koska etelässä mennään jo kevätkengissä ja pohjoisessa hiihdetään. Ja ennen pääsiäistä olin käynyt etelässä lintutornilla, josta bongasin kivan määrän lajeja tälle vuodelle (mm. jouhisorsa, ruskosuohaukka, luhtakana jne.). Ja jouhisorsaa en olisi ikinä omilla kiikareilla bongannut, mutta onneksi joku tyyppi antoi kurkata kaukoputkeensa, niin sen avustettuna näin. Mutta asiaan. Pohjoisessa ei tietenkään vielä ole niin paljon muuttolintuja, joten linnullisesti anti jäi laihaksi. Kuukkeli ei pettänyt, joten sen sain lisättyä listaan. Sillä on jotenkin hirmuisen kiva lentotyyli, jota ihailin useampaan otteeseen hiihtoreittien varrella. Tunnista 100 lintulajia -listani näyttää tällä hetkellä 58 lajia. Vielä on matkaa.

Tämä poro ei vapaana jolkuttele