Vallisaaren vieressä sijaitseva Suomenlinna lienee monille tuttu, mutta Vallisaari on vielä suuri tuntemattomuus, sillä se avautui yleisölle vasta vuoden 2016 alussa. Saari on avoin ympäri vuoden, mutta virallinen lauttaliikenne loppuu kuitenkin jo syyskuun puolivälissä.

Pikaisena taustana saaren historiaan, että ensimmäiset suojavallit tehtiin Kustaanmiekkaan jo vuonna 1554, ja luotsit saapuivat 1700-luvulla. Ruotsalaisten hallusta se siirtyi sotien yhteydessä Venäjälle, ja Suomen itsenäisyyden aikana se on ollut puolustusvoimien käytössä. Ja nyt siis avautui yleisölle.

Oppaan johdolla enemmän

Vallisaareen pääsee 20 minuutissa Helsingin kauppatorilta JT-Linesin vesibussilla. Sinne voi mennä itsekseenkin pyörimään, mutta me päätimme ottaa ensin opastetun kierroksen ja sen jälkeen vielä käppäillä keskenämme. Ja voin lämpimästi suositella opastusta. Oppaan mukaan ne ovat olleet todella suosittuja koko kesän, vaikka nyt meitä oli vain neljä. Englanninkieliset opastukset ovat kuulemma yleensä aivan tyhjiä, eli markkinoinnille olisi tuossa selkästi töitä. Opastus kesti vajaat kaksi tuntia, ja siinä ajassa kierrettiin noin kolmen kilometrin mittainen Aleksanterin kierros. Ja kuultiin rutkasti taustaa aina 1500-luvulta lähtien. Omatoimimatkakin olisi ollut kiva, mutta olisihan se ollut aika pintapuolinen raapaisu näinkin historiakkaaseen paikkaan. Yksi oppaista on kuulemma asunut lapsuutensa ja nuoruutensa saarella, joten jos hänen ryhmäänsä osuisi, niin tuskin parempaa taustatietoa voisi saada.

Luontoelämyksiä voi odottaa

Viereiseen Suomenlinnaan verrattuna Vallisaari oli hämmästyttävän rehevä. En olisi mitenkään voinut kuvitella, että ero on niin iso. Vajaan 80 hehtaarin kokoinen Vallisaari onkin luontoharrastajille ehdoton vierailukohde, sillä sieltä löytyy noin 1 000 eri perhoslajia, monimuotoista kasvillisuutta ja lintuja. Tosin huuhkajaparia saaren avaaminen yleisölle taisi nyppiä, sillä he pesivät tänä vuonna Suomenlinnan telakalla.

Vesibussi tuo päälaiturille vuonna 1878 valmistuneen luotsitalon ja sen entisen pesulan viereen. Ne eivät ole tällä hetkellä käytössä, sillä ne pitäisi ensin remontoida kunnolla. Nähtävästi on jopa mietitty, että voisiko niihin perustaa hotellin. Tulipa siihen mitä tahansa, niin toivottavasti ne saadaan pian käyttöön, etteivät hienot rakennukset ole tyhjäkäytöllä. Pienen matkan päässä törmäsimme sattumalta tuon alla olevan laatan paljastamistilaisuuteen. Kuvateksti kertonee kaiken tarpeellisen.

Vohvelista 12 euroa?

Saarella piti olla kaksi kahvilaa, mutta lähimpänä laituria oleva kahvilakontti ei ikinä ehtinyt avata oviaan täksi kaudeksi. Niinpä marssimme ensitöiksemme Torpedolahteen, jossa on Vohvelibaari. Kahvia lähdin ostamaan, mutta pöytään kävelin kahvin ja 12 euron arvoisen punajuuri-vuohenjuusto-vohvelin kanssa. Kuulostaa oudolta, mutta oli älyttömän hyvä. Ja ylihintainen. Kymppikin olisi ollut kova raha, mutta se olisi tuntunut jotenkin sopivammalta hinnalta. Ja tätä maukasta vaikkakin ylihintaista välipalaa nauttiessa saattoi miettiä, millaista Torpedolahdella on ollut esim. jatkosodan aikaan, jolloin sinne louhittiin luolasto merivoimien ammusvarastoksi.

Aleksanterin kierros alkaa

Palasimme takaisin luotsitaloille odottamaan opastuksen alkua ja lähdimme porukalla kiertämään Aleksanterin kierrosta. Oppaan mukaan saarella on kukoistanut melkoinen viinanpoltto- ja kapakkakulttuuri, ja tähän osallistuivat toki muutkin saarelaiset luotsien lisäksi. Luotsitoiminta loppui jo 1920-luvulla, mutta vilkasta elämää siellä on ollut senkin jälkeen. Sinne avattiin jopa oma kansakoulu 1950. Kuten aina syrjäisissä paikoissa asuttaessa täälläkin on varmasti ollut tiettyinä vuodenaikoina melkoiset oltavat. Jossain vaiheessa lapset kävivät koulussa Suomenlinnassa tai mantereella, joten voin vai kuvitella, millainen koulumatka on ollut kevätjäillä. Ei taitaisi mennä nykyajan sääntö-Suomessa läpi koulumatkat, joissa pitkillä suksilla edetään jäänlohkareiden keskellä tai keikutaan Vallisaaren ja Suomenlinnan välille viritetyllä väliaikaisella kapulasillalla.

Vallisaaressa on jopa lampi, joka on aikoinaan ollut suosittu uintipaikka. Siellä on voinut suorittaa uimakoulun eri tasoja. Nyt se on niin täynnä rojua, että siinä ei saa uida, mutta se toivottavasti kunnostettaneen, niin uintiperinne saa tulevaisuudessa jatkoa.

Pysy rajatuilla reiteillä

Vallisaaressa on todella tiukasti määritelty, missä paikoissa saa kulkea. Saaren eteläosa on turvallisuussyistä kokonaan suljettu. Kielloista huolimatta vierailijat ovat saaneet jo omia polkuja aikaiseksi ympäri saarta. Kyllä minuakin kielletyt alueet kiinnostavat, mutta olen myös sen verran kuuliainen, että noudatan sääntöjä. Vaikka jostain notkelmasta saisin vuosisadan selfien tai voisin kirjoittaa blogiin mellevän jutun, niin en minä sinne mene: minun yksittäinen harhareittini ei luontoon ratkaisevasti vaikuta, mutta kun sillä samalla ajattelumallilla sen tekee moni muu, niin kyllähän ne jäljet näkyvät luonnossa. Aina voidaan väitellä, että onko pakko jättää paikkoja luonnontilaan ja eikö ihminen voi levittäyä ja muokata maisemaa, sillä se on väistämätöntä nykymaailmassa. Mitä siitä, että saarelta löytyy viisi rauhoitettua lepakkolajia, joiden takia olisi hyvä, että saari säilyisi osin hämäränä ja villiintyneenä. Heikot sortuu elon tiellä. En silti ymmärrä, miksi kaikkea pitäisi aina muokata. Viereinen Suomenlinna on jo niin tylsäksi tallautunut, että kannattaisi nauttia tämän saaren villinä rehottavasta luonnosta ja uhanlaisista lajeista. Suomi on täynnä metsiä ja muita luontokohteita, joissa saa liikkua vapaammin ja jotka eivät ole yhtä herkkiä ihmisen toiminnalle kuin Vallisaaren luonto, joten liikutaan vapaammin niissä ja annetaan Vallisaaren kiellettyjen osien viettää ansaittua hiljaiseloa.

Pohjolan Gibraltar: juu, ei todellakaan

Päiväsaarnan jälkeen palataan Kustaanmiekkaan, josta on hienot näkymät 81 metrin päässä sijaitsevaan Suomenlinnaan. Silloin kun saarella vielä asui ihmisiä, jotka kävivät töissä tai koulussa Suomenlinnassa, niin matka oli 28 metriä lyhyempi: kalliota louhittiin myöhemmin, jotta isommat laivat mahtuvat kulkemaan. Metsähallituksen esitteissä Kustaanmiekka on Pohjolan Gibraltar. Että se nimi ärsyttää. Miksi ihmeessä monien paikkojen kohdalla pitää löytää vertailukohde jostain ulkomaan paikasta? Tuli mieleen Joroinen eli Savon Pariisi. Mitäköhän Pariisiin verrattavaa tuosta noin 5 000 asukkaan paikasta löytyy? Ja miksi, oi miksi Gibraltar? Erottaako se jotenkin kaksi mannerta toisistaan aivan kuin Gibraltar? Onko se asukastiheydeltään vertaansa vailla aivan kuin Gibraltar, jossa asuu noin 33 000 ihmistä 6,5 neliökilometrin alueella? Onko siellä jännitettä kahden suurvallan välillä aivan kuin Isoon-Britanniaan kuuluvalla Gibraltarilla, jota myös Espanja halajaa? Eikö se vaan voisi olla Kustaanmiekka, jonka kivikkoisesta rannasta sattuu olemaan kivenheitto viereiseen saareen? Jos se tuo mieleen Gibraltarin, niin okei, mutta onko se painettava kolmella kielellä opaskarttaan ja jätettävä koko Kustaanmiekka mainitsematta?

Vielä huikeammat näkyvät on Aleksanterinpatterilta, josta Suomenlinna ja Helsinki avautuu esteettä isolta näköalatasanteelta. Näitä Krimin sodan tyrskyjen aikaisia pattereita on muitakin, mutta tämä on niistä näyttävin. Sekin on tyhjillään ja odottaa peruskorjausta ja uutta elämää.

Aleksanteripatterilta vie upea lehmuskuja kohti Kuolemanlaaksoa. Vanhojen tarujen mukaan yhteen lehmukseen olisi joku hirtetty, ja hän kummittelee siellä edelleen. Osa venäläisistä sotilaista kieltäytyi partioimasta tietyllä alueella juuri tästä syystä. Tuollaiset tarinat ovat aina niin kutkuttavia.

Pahaenteinen Kuolemanlaaksossa

Lehmuskuja vie pahaenteiseltä kuulostavaan Kuolemanlaakson, jossa 9.7.1937 tapahtui räjähdeonnettomuus. Syyksi on spekuloitua kaikkea aina sabotaasista vahinkoon, ja todennäköisesti se oli silkka vahinko, mutta onnettomuudessa kuoli heti kahdeksan ihmistä ja neljä myöhemmin sairaalassa. Räjähteitä sinkoili jopa Suomenlinnaan saakka, eli se oli todella merkittävä pamahdus, jota ihmiset kerääntyivät epäuskoisina seuraamaan kauppatorille. Siitä on radiomateriaalia Ylen Elävässä arkistossa. Kannattaa kuunnella. Siihen aikaan ei kukaan laittanut livekuvaa nettiin, joten raportointi paikan päällä oli melko historiallinen tapahtuma. Saarella on yhä tänäkin päivänä räjähteitä, joten kuoppien kaivaminen ja tulen tekeminen ovat ehdottomasti kiellettyjä puuhia.

Kuninkaansaari

Kuolemanlaakso oli sinänsä osuva päätös opastetun reitin loppupisteeksi, mutta halusimme vielä kiertää viereisen Kuninkaansaaren, johon pääsee maavallia pitkin. Se oli 1700-luvun lopussa Ruotsin kuninkaan saarilaivaston majapaikka ja nimeltään Bockholmen. Voitokkaan meritaistelun päätteeksi saari sai nykyisen nimensä. Koska aiemmin mainitsemani lampi on vielä uintikiellossa, saaren ainoa virallinen uintipaikka löytyy Kuninkaansaaren hiekkapoukamasta. Sen lähellä on vielä yksityisomistuksessa oleva talo, jossa ei käyntipäivänämme ollut liikettä.