Jälleen uusi tuttavuus. Eli aika vähän minä lopulta tiedän. Sain viikonloppuna tädiltäni vinkin, että Helsingissä on mielenkiintoinen näyttely. Hänen kuvauksensa oli tyyliin "no sellainen mielisairas japanilainen nainen, joka tekee pilkkuja ja istuu kurpitsan edessä". Internet on ihmeellinen, sillä näilläkin tiedoilla näyttelytiedot löytyivät. Eli kyseessä oli kurpitsoita sympatiseeraavan Yayoi Kusaman (s. 1929) In Infinity -näyttely Helsingin taidemuseossa, jonne Museokortti rouvan tällä kertaa johdatti.

Pakkomielteen piiskaama

Kusama on tosiaan kärsinyt näköharhoista, pakkomielteistä ja kaikista mahdollisista neurooseista koko elämänsä, mutta pystynyt kanavoimaan ne taiteeseen. Ihanaa, että hän ei ole luhistunut niiden alla tai alkanut mäiskiä puolta kylää kylmäksi samuraimiekallaan, vaan hän on järjestänyt "häppeninkejä", joissa juostaan alasti ja vastustetaan ties mitä, maalannut kuumeisesti ja tehnyt fallosmaailmojaan milloin silityslautaan tai veneeseen. Tai toki toivon, että taide on ollut hänelle mieluisa ja vapauttava pakkomielle eikä vain yksi orjuuttava asia.

Melkeinpä mielenkiintoisin osio oli hänestä tehty video, joka oli pitkä (1 h 42 min), mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen (tosin ei ollut suomeksi tekstitetty). Siinä pääsi kurkkaamaan tekijään teosten takana, mikä antoi lisää ajattelemisen aihetta. Siinä muun muassa näytettiin, miten jotkin hänen teoksensa syntyivät. Linkin takaa löytyvä oli yksi suosikeistani. Omien sanojensa mukaan hänen päänsä on tekohetkellä aivan tyhjä, mutta kädet vain liikkuvat. Hänen näköharhansa liittyvät  pilkkuihin ja toistuviin kuvioihin, joita oli lähes kaikissa hänen teoksissaan. Hän on itse sanonut toiston kauneuden vahvistavan häntä henkisesti ja käytännössä maalaavansa koko ajan samaa kuvaa.

Fallossali ja lamppuluola

Yksi toistuva teema oli fallos eri muodoissaan. Ja niitä riitti: falloksia silityslaudalla, veneessä, kengässä, taulussa jne. Ja kokoinen huoneellinen näitä patukoita − yhden painajainen, toisen unelma. Taiteilijalle itselleen pelko. Ja koska suomalaiset ovat jonottajakansaa, niin minäkin löysin itseni jonottamasta falloshuoneeseen. Sinne pääsi vain neljä ihmistä kerrallaan korkeintaan minuutiksi. Onneksi ovella oli kellottaja, joten jono eteni nopeasti.

Videon lisäksi suosikikseni nousi lamppuluola, jossa käveltiin veden ympäröimällä polulla ja yläpuolella roikkui rauhallisesti väriä vaihtavia valaisimia. Se oli jotenkin niin ihana, että kävin siellä kaksi kertaa. Ja olisin mennyt kolmannenkin kerran, mutta kello läheni uhkaavasti sulkemisaikaa ja vielä oli muutakin nähtävää.

Louis Vuitton ja runot

Vaikka ignoranttina en tiennyt mitään Kusamasta, niin Louis Vuittonin nimi oli sentään tuttu. Kusama on 2000-luvulla tehnyt Vuittonille täplikkäitä asusteita ja kännyköitä. Nyt tiedän senkin. Lisäksi hän on kirjoittanut runoja. Erityisesti jäi mieleen pelkotiloista kertova runo: koko elämä menee kuolemaa peläten, mutta iän myötä huomaa, että se, mikä on tavallaan turhaan kalvanut ajatusmaailmaa koko ajan, onkin nyt ensimmäistä kertaa todella pian todellisuutta. Hetkessä olisi elettävä, mutta joskus se on niin vaikeaa. Yhden lukemansa runon jälkeen hän totesi, että "runo oli todella vaikuttava − kuten kaikki tekemäni". Ihanaa, että joku ei pidä kynttiläänsä vakan alla.

Herätti kysymyksiä eli osui ja upposi

Tämä näyttely iski minuun. En ole todellakaan maailman tai edes Suomen suurin avantgarden ymmärtäjä. Kärjistetysti voisi sanoa, että jos maalaus näyttää tarkalta kuin valokuva, se on mielestäni hyvä. Kaikkihan niitä epämääräisiä viivoja osaa paperille vetää... Mutta tässä pakkomielteisessä pilkkutädissä oli jotain vastustamatonta. Monia maalauksia olisi jaksanut katsoa vaikka kuinka pitkään ja aina löytänyt niistä jotain uutta. Varsinkin mustavalkoiset työt vetosivat. Ja video sai pohtimaan hänen persoonaansa ja ylipäänsä japanilaista kulttuuria. Miksi hän ei hymyillyt? Johtuiko haastattelun aikana näkynyt silmien harhailu pilkkujen näkemisestä? Kuinka monta kertaa molempien japanilaisten osapuolien on oikeaoppisesti kumarrettava, että voi astua sisään? Sen verran monta kertaa molemmat nytkyivät, ennen kuin kynnyksen yli astuttiin.

Tove Jansson ja mielensäpahoittaja

Koska museo meni seitsemältä kiinni, kiirehdin vielä alakertaan katsomaan Tove Janssonin freskoja. Loppuosa jäi valitettavasti seuraavaan kertaan. Ja ei ole nähtävästi retkeä, jolla en mieltäni pahottaisi. Alakerran näyttelysalissa joku nainen istahti rennosti teoksen edessä olevaan tuoliin puhumaan kovaan ääneen kännykkäänsä. Ei hyvää päivää. Meitä siellä naapurisalissa kiinnostikin tosi paljon kuulla jonninjoutavaa turinointia. Kukkahattutäti taas niuhottaa.