Vastustamaton 20 euron risteilytarjous vei rouvan tällä kertaa Ruotsin syksyiseen pääkaupunkiin. Hienoinen syystuuli keinutteli Silja Linea siihen malliin, että menomatkalla oli aavistuksen etova olo ihan ilman alkoholijuomiakin. Laivat ovat myös kehittyneet aikamoisesti edellisestä kunnon Tukholman-reissusta: keskikäytävä oli lähes kuin lentokentän tax free- ja ravintolamaailma. Enkä ole varmaan ennen ollut ikkunallisessa hytissä, joten tämän jälkeen en ehkä ikkunattomassa suostu matkustamaan. Joo, ja televisiokin toimi hytissä. Eipä sitä juuri tullut katseltua, mutta paluumatkalla piti katsella hieman Suomen potkupalloilua. Huonosti kävi jälleen kerran.

Keski-ikäisesti keskustaan seikkailua karttaen

Viking Linen satama on kätevästi kävelymatkan päässä vanhastakaupungista eli Gamla Stanista, mutta Silja menee Värtan-terminaaliin, josta on turhan pitkä kävelymatka näin lyhyelle päiväreissulle. Vaihtoehtona olikin mennä keskustaan metrolla tai Siljan omalla laivabussilla. Seikkailunhaluinen olisi varmaan valinnut metron, mutta me valitsemme keski-ikäisesti kätevän laivabussin, jossa ei paikallisiin törmää vahingossakaan. Matka kesti noin 15 minuuttia. Metromatka olisi kestänyt noin 7 minuuttia, mutta siihen olisi tullut päälle pidempi kävelymatka. Ja jos metro olisi juuri mennyt, niin seuravaa odotellessa olisi minuutteja kertynyt. Eli minun matikalla laivabussi oli vallan nopea ja kätevä.

Fotografiska-valokuvamuseo

Cityterminaalista kävelimme Gamla Stanin läpi Slussenille, joka on melkoisen myllerryksen kourissa.

Pienen kiertoreitin jälkeen pääsimme Fotografiska-museoon, jossa oli siihen aikaan aamusta jonoa. Ja OP:n pankkikorttien käyttökatkon oli pitänyt loppua kello kymmeneen mennessä, mutta kummasti ne tökkivät vielä puoliltapäivin, joten saimme luotua kivaa lisäjumia lippukassalla. Ja käsittääkseni Fotografiska ei nykyään edes ota seteleistä tai kolikoita vastaan, vaan on siirtynyt kokonaan korttimaksamiseen. Kovin modernia. Itse museossa ei tällä kertaa ollut mitään todella sykähdyttävää. Monen mielestä Anton Corbijn olisi huikea elämys, mutta itse en muusikkokuviin lämmennyt. Itse asiassa jätin suurimman osan katsomassa. Sen sijaan Moustafo Janolla oli mielenkiintoisia Syyria-aiheisia teoksia, kuten tämä:

Matkakumppani piti myös Helene Schmitzin kuvista, ja minua kiinnostivat The Autumn Salonin muutamat valokuvaajat. Yhdessä oli otettu kuvia julkisissa liikennevälineissä matkustavista, jotka lukivat kirjaa. Aika yksinkertaisen kuuloinen idea, mutta mielenkiintoinen toteutus. Alakerrassa oli yksi huone täynnä valokuvia, joita sai ostaa isolla rahalla. Jätimme väliin ja siirryimme lähipöytään pohtimaan näkemäämme:

Gamla Stan: kirkko, kahvia ja kalliita postimerkkejä

Koska sukulaisille piti lähettää kortit, menimme ensimmäiseen vastaantulevaan korttikauppaan, jossa myyjä heti sanoi pari sanaa suomea. Ja kertoi, että postimerkkejäkin löytyy. Vaikka kaikki kortit olivat todennäköisesti olleet kosteassa ilmassa jo 10 vuotta, niin päädyimme silti ostamaan täältä. Eikä hajuakaan, että miksi! Kassalla yritin maksaa kortilla, joka sopi siihen asti, kunnes samaan maksuun otettiin postimerkit. Nähtävästi niitä ei voinut maksaa kortilla. En vieläkään tiedä miksi. Pelastuksena oli euroilla maksaminen, mikä tietenkin vaati häneltä edistynyttä matematiikkaa vaativan valuuttamuunnoksen, joka tuntui vähintäänkin edulliselta myyjän kannalta. Ja silti sitten ostin ne merkit ja kortit, kun en jaksanut vängätä ja jättää niitä siihen. Ja postimerkitkin olivat jotain keräilyeriä, joista sai yhdistellä sopivan summan. Oma villi teoriamme oli, että hänellä ei ollut virallista lupaa postimerkkien myyntiin, joten halusi myydä ne mieluummin käteisellä. Ainakin se on mielenkiintoisempi teoria kuin jokin tavanomaisempi selitys. Tällä mennään.

Pienen vesisateen ajan oli kätevä nauttia kupilinen kahvia ja lättyjä Nova-kahvilassa. Alkujärkytyksestä selvittyäni totesin kuvan vadelmahillon olleen ihan hyvää. Jos se olisi ollut makeampaa (ja nythän se oli käytännössä hapanta), tuo annos olisi ollut ällön makea.

Ennen satamaan lähtöä käppäilimme vielä ympäriinsä, sillä halusin nähdä kuuluisat 36 rappusta eli kaupunginosan kapeimman kujan: Martin Trotzigs Grändin leveys on kapeimmillaan 90 senttimetriä. Ja yläpäässä sattui olemaan muistoplakaatti, jonka olemassaolosta en aiemmin tiennytkään. Yleissivistyksessäni oli Carl Larssonin mentävä aukko.

Vastaan sattui tulemaan Suurkirkko eli Pyhän Nikolain kirkko, joten käväisimme sielläkin. Taisi olla jonkinlainen pyhiinvaellusmatka kuninkaallisia seuraavalle seuralaiselle. Kirkko on jännä sekoitus gotiikkaa ja barokkia. Sisältä todella upea, mutta niin paljon hienoja yksityiskohtia, että tulee melkein ähky. Nähtävästi Pyhää Yrjöä ja lohikäärmettä kuvaava puinen patsas on melkoinen taideaarre. Dramaattiselta se ainakin näytti.

Minua ihmetyttivät ne lattian alla olleet hautapaikat. Nähtävästi siellä ei ole enää mitään, vaan jäänteet on siirretty hautausmaalle. Mutta tokihan laatat ovat paikallaan. Lähinnä mietin, että eivätkö tällaiset kävijälaumat kuluta niitä kaiverruksia, koska laattojen päällä sai kävellä. Kuvan laatta ei tosin ole lattialla vaan hieman korkeammalla.

Varo lentäviä nakkeja päivällisbuffetissa

Laivan buffet ei täytä kriteereitäni rentouttavasta illalliskokemuksesta, mutta paluumatkalle olimme sellaisen kuitenkin varanneet. Ruokakin oli osittain jopa erinomaista: varsinkin kala- ja salaattipöydät, joissa oli muun muassa ihanan kermaista mätisalaattia ja lohitartaria. Lämmin ruoka jäi vähemmälle huomiolle, sillä en ole kovin suuri lihan ystävä. Siinä korvia vihlovassa kiljunnassa lenteleviä makkaranpaloja ja pyödän ympäri juoksentelevia äidin ja isän silmäteriä väistellessä kävi mielessä, että Silja Line voisi erotella illallisosiot eri asiakassegmenteille: yhteen osioon lapsiperheet, toiseen lapsettomat. Äänestä päätellen joku jo veti herneen syvälle sieraimeen. Toki laivalla oli monia lapsiperheitä, joissa käyttäydyttiin mallikkaasti. Ja kyllähän lapset saavat näkyä ja kuulua, ja joskus jollain nyt vaan on väsy tai muuten känkkä päivä, joten en odota aikuismaista käyttäytymistä tai äänenkäyttöäkään.

Tapakasvatusta vai nipotusta?

Olisi vain hurjan kiva, jos vanhemmat opettaisivat lapsilleen, että tietyissä tilanteissa voi riehua ja tietyissä on oltava hillitymmin. Jos kotona on OK heitellä ruokaa, niin ei siitä tarvitse tehdä hauskaa leikkiä laivalla. Se naapuripöydän sedän vilkaisu pöytäänne ei välttämättä johtunut hänen ihailustaan pilttinne kierteisiin nakkiheittoihin vaan jostain ihan muusta. Ja jos kotona lapsi saa kesken ruokailun juosta ympäriinsä, niin ei sitä tarvitse tehdä laivalla naapureiden pöydillä lautasia tönien ja pöytien alla. Itse en arvostanut lohimedaljonkiini työntyvää painevalettua pikkuautoa, joka ensin kynti lattian kautta naapuripöytään ja sieltä suoritti loppukiihdytyksen lautaseni viereen. Ja sen kutittamalla tapahtuvan yltiömäisen yllyttämisen yli oktaavin kiljumiseen voi säästää kotioloihin. Äänivallin rikkomista voi harjoitella jossain muualla ja sitten ilmoittaa tuloksen ennätysten kirjaan. Jotenkin en usko, että lapsi kärsisi tapakasvatuksesta, jossa otetaan ympäristö huomioon. "Mutkun ei lomalla tarvi tai jaksa ja säkin oot tommonen hirvee nipo ja lasten on saatava leikkiä."

Kaikesta huolimatta suunnitteilla on uusi matka Tukholmaan. Nähtäväksi jää, käymmekö buffetissa vai emme. Tämä ruokailu päättyi perisuomalaiseen tapaan itsensä palkitsemiseen alkoholilla: kun lentävät nakit olivat lopullisesti laskeutuneet ja vihdoin kuuli pöytäkumppanin puheen, tilasimme sen kunniaksi konjakit ennen hyttiin kömpimistä.