Lentopelkoista koeteltiin jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä, kun suuntasimme Itävaltaan ja Saksaan. Säästän lukijat pahimmilta ajatuksiltani. Tärppisanoina arkku, pimeys, vuori, ruumiintunnistus, omaisten suru, terroristi jne. Ja en minä niitä aktiivisesti pohdi. Ne tulevat välähdyksen omaisesti mieleen, josta niitä ei meinaa saada millään pois, vaikka kuinka keksisi muuta tekemistä ja ajateltavaa. Välillä menomatkalla jalat tärisivät siihen malliin, että jälkikäteen tuntui kuin olisi käynyt pidemmälläkin lenkillä. Saati sitten se henkinen väsymys, joka aina iskee jälkikäteen. Olen aivan puhki. Tällä kertaa kokeilin ensimmäistä kertaa propralia. Ikävä kyllä sekään ei vie ajatuksia positiiviseen suuntaan, mutta sykettä se tuntui tasaavan. Se pahin tutina ja pelon kierre jäi väliin mutta pää ei kuitenkaan turtunut ja mennyt sekaisin. Jos joku kärsii samasta pelosta varsinkin lievemmässä mittakaavassa, niin kannattaa harkita. Ei se niin hyvää kamaa ole, että suostuisin yksin koneeseen, mutta ehkä se hieman helpotti kanssamatkustajan oloa.

Meillä on teknisiä ongelmia…

Tästäkin selvisin, mutta hauskaa ei ollut. Menomatkalla kaartelimme puoli tuntia Berliinin yllä, koska emme saaneet laskeutumislupaa kentällä olevien teknisten ongelmien takia. Ja lehdestä luin, että kyseessä oli poliisin operaatio, koska sieltä oli löytynyt epäilyttävä laukku. Pointsit lentäjälle kiertoilmauksen käyttämisestä, mutta vastaisuudessa lauseen muotoiluun voisi kiinnittää huomiota, eikä sanoa ”meillä on tällä hetkellä teknisiä ongelmia… kentällä”. Ehdotan, että se kenttä-osuus mainittaisiin heti alkuun, niin ei sydän lopettaisi lyömistä niin helposti. Jatkolennolle tuli järjetön kiire, koska jouduimme juoksemaan koko kentän läpi. Ja tietysti siinä välissä joutui poistumaan kentän alueelta. Sehän tarkoitti uutta pitkää turvatarkastusjonoa ja korkkaamattoman vesipullon heittämistä roskakoriin, koska mehän siis tulimme ulkopuolelta. Me päädyimme lopulta Itävaltaan, laukkumme eivät.

Ei kortteja, kiitos

Suomessa on niin tottunut käyttämään pankkikortteja joka paikassa, joten hieman yllätyin, kun perillä ei ollutkaan samanlainen meno. Istuimme lentokentällä pohtimaan laukutonta elämää kahvilaan, jossa ei käynyt luottokortti. Siitä otimme tupakankatkuisen taksin, jossa kuski valahti kalpeaksi, kun tarjosin korttia. Eli käteistä hänellekin. Sama meno jatkui yllättävän monessa paikassa. No, olihan meillä käteistä ja lisää sai automaatista. Laukuttomaan elämäänkin tottui, sillä matkalaukut saapuivat vasta kahden vuorokauden päästä. Itse asiassa jo salaa haaveilin laukkujen jäävän pidemmäksi aikaa seikkailemaan, koska elämä repun kanssa on paljon helpompaa. Kävimme etsimässä hammasharjaa ja sukkia yms. lähikaupasta, mutta sehän oli jo mennyt kiinni. Ja seuraavana kahtena päivänä loputkin kaupat tuntuivat olevan kiinni, koska ensin oli sunnuntai ja siihen perään vappu.

Ihana hotelli Leopoldskron

Jos haluaa nauttia rauhallisesta linnatunnelmasta, pienestä ylellisyyden tunteesta, vehreästä ympäristöstä kaupungin läheisyydessä ja Sound of Musicin fiilistelystä, niin suunnatkaa Leopoldskroniin edes yhdeksi yöksi. Aivan uskomattoman ihana paikka. Paikan juuret juontavat jo 1700-luvulle, jonka jälkeen linna on kokenut niin Max Reinhardtin ajan kulttuurikukoistuksen kuin natsien valloituksen ja nyt Salzburg Global Seminarin omistuksen. Ja tietysti Sound of Music -elokuvan kuvauksen. Huomasin uppoutuvani täysin elokuvan tunnelmiin ja päässäni soi jatkuva elokuvamusiikki. Linna oli suosittu kuvauspaikka polkupyöräkiertoajelulla oleville turisteille, jotka luukuttivat pyöristään elokuvasta tuttua musiikkia ja hoilasivat itse sen mukana. Se meinasi ärsyttää. Se hyvä puoli linnassa on, että aitojen sisälle pääsevät ainoastaan asiakkaat. Eli rahvasväki joutuu kuvaamaan linnaa sen edessä olevan lätäkön toiselta puolelta.

Leopoldskron

Linnan melko tavalliset huoneet ovat hallintorakennuksessa, mutta aamiainen on linnan salissa. Ja tietysti sviitit ovat linnassa. Ja linnan kirjastossa ja muissa tiloissa sai kierrellä oman mielen mukaan, vaikka oma huone olikin eri rakennuksessa. Linnojen suhteen on hieman sama kuin majakkojen, eli minusta ne ovat entistä mielenkiintoisempia ja tunnelmallisempia hieman huonommalla säällä. Viimeisenä iltana olikin hämärää ja sateista, joten tuntui ihanalta istua hämyisessä linnan salissa lukemassa ja katselemassa vuorta.

Leopoldskronin piha

Linnan kirjastossa

Hohensalzburg ja herrasmies

Aamusta suuntasimme heti linnoitukseen, jonne oli vajaan kahden kilometrin kävelymatka. Ylämäkeä. Pysähdyin jo matkalla kuvaamaan avautuvaa maisemaa, mutta jokaisella pysähdyskerralla huomasin maiseman olevan entistä parempi mitä ylemmäksi pääsin. Eli näin jälkikäteen katsottuna ne alempaa otetut kuvat olisi voinut jättää ottamattakin. Onneksi ei enää tarvitse miettiä, että rullassa olisi vain 24 kuvaa. Toisaalta haikailin myös sitäkin aikaa, kun kotona kävin kuuttasataa kuvaa läpi.

Taustalla Hohensalzburgin linnoitus

Matkalla joku paikallinen vanha huopahattuinen herrasmies sai meidät kiinni ja halusi kertoa lyhyesti paikasta ja sen parhaista näköalapaikoista. Hän kävelee siellä kuulemma joka päivä. Sen kyllä huomasi, koska siihen malliin rinnettä kipusi. Linnoituksen 11,50 euron sisäänpääsymaksuun sisältyi raidekuljetus ylös ja alas, mutta me hyödynsimme vain alasmenon. Jos paikan haluaa käydä kunnolla läpi, niin siihen kannattaa varata useampi tunti. Mekin kiersimme joka kolkan ja näyttelyn. Ylhäälläkään ei voinut välttyä elokuvalta, koska marionettinäyttelyssä oli tietysti Trappin perhe. Ylhäällä nautimme tunnelmasta myös näköalaterassilla pretzeleitä syöden ja Radleria siemaillen. Sieltä oli mellevät näkymät myös kaupunkiin, jonne seuraavaksi suuntasimmekin.

Näkymä vanhaan kaupunkiin

Näkymä kukkulan toiselle puolelle

Menimme junalla alas ja suuntasimme ensimmäiseen matkamuistomyymälään. Ei kannattaisi. Kyllähän me sen tiesimme, mutta niin siinä silti kävi. Se eka paikka on aina kallein, ja kun kävelee 100 metriä eteenpäin, niin hinnat tippuvat lähes puolella. Ehkä ne ylihintaiset Mozartin kuulat maistuvat kahta paremmilta…

Pferdeschwemme ja tie kukkulan toiselle puolelle

Peri-itävaltalaisia flamingoja ja kuolleita kaloja

Tällä reissulla kuvattuja lintuja en laske lintulistaani mukaan, mutta joka aamu havahduin siihen kiihkeään laulantaan ja sirkutukseen, kun tirpat aloittivat aamuaan. Opin myös uutta eli nokivariksen. Luulin koko matkan nähneeni mustavariksia, mutta kotona katselin valokuvista variksen nokkaa ja tajusin, että monet näkemäni linnut olivatkin nokivariksia. Ja pähkinänakkelista näin manner-eurooppalaisen ruosteenpunaisemman muodon, mikä oli minulle uutta. Paluumatkalla kävi hyvä tuuri, että viereeni sattui istumaan turkulainen professorismies, joka tiesi kaiken lepakoista ja linnuista. Lento sujui lintu- ja luontojutustelun ansiosta aavistuksen helpommin.

Törmäsimme myös kaupungissa asuvaan suomalaiseen, joka kehotti kävelemään hotellimme lähellä olevan maatilan halki. Paikallinen maajussi pitää siellä flamingoja, jotka kuulemma kököttävät ulkona myös talven sohjokeleissä.

Leopoldskronin edessä olevan järven rannassa kellui monessa kohtaa kuolleita isoja lahnamaisia kaloja. Eivät siis kuitenkaan olleet lahnoja. Pysähdyin eräänä iltana kuvaamaan niitä, niin sieltä jo pikkupoika syöksyi kohteliaasti kysymään, puhummeko saksaa. Ja myöntävän vastauksen saatuaan hän halusi näyttää meille loputkin löytämänsä kuolleet kalat. Aika suloista. Hänen vanhempansa hieman naureskelivat, että yleensä täällä on Sound of Music -kierroksia mutta tänään Kuollut kala -kierros.

Hop on hop off -kiertoajelua ja vesijekkuja

Toisena päivänä lähdimme hotellin vierestä Hop on hop off -kiertoajelulle. Maksoimme kahdesta linjasta, koska hintaeroa yhteen linjaan verrattuna ei juurikaan ollut. Lisäksi ajelun sai laittaa huoneen laskuun, niin ei tarvinnut lähteä kaivelemaan lisää seteleitä automaatista. Jäimme pois Hellbrunnin palatsilla, jossa on Sound of Musicista tuttu paviljonki. Sen sisään ei kylläkään pääse. Käväisimme myös palatsissa, joka oli ihan söötti paikka: ei mitenkään ihmeellinen mutta kuului hintaan, niin kannatti kiertää. Varsinainen kohdehan oli puolen tunnin mittainen Wasserspiele-esitys, jossa kiersimme palatsin puutarhassa katsomassa vanhoja vesijekkuja. Ne ovat 1500–1600-luvuilla eläneen jonkun ruhtinas-arkkipiispan Markus Sittikuksen päähänpistoja. Esimerkiksi ruokapöydässä jokaisen penkin alla oli reikä, josta yllättäen suihkusi vettä ruokailijoiden päälle. Ja oli myös monia muita pieniä vesiaiheita. Näin siis viihdyttiin ennen Youtubea ja nettipelejä.

Hellbrunnin palatsin vesiaihe

Varsinainen kiertoajelu oli vallan mukava, koska kuulokkeista kerrotaan sopivan pieni määrä historiaa ja ikkunoista voi katsella keskeisimmät paikat. Toki kävellen näkee enemmän, mutta en minä kävellen lähtisi moneenkaan noista paikoista.

Knöödeleitä ja kahvia

Ja koska Itävallassa oltiin, niin pitihän se kokeilla perinteisiä knöödeleitä. Jos totta puhutaan, en edes hirveästi tiedä niistä mitään enkä ymmärtänyt aivan kaikkea ruokalistastakaan. Mutta kivoilta ne näyttivät ja hyviltä maistuivat. Viereiseen pöytään tuli viisihenkinen espanjalaistätiseurue, jonka tilausprosessin etenemistä oli viihdyttävä seurata. Siinä kun suomalainen tilaa vaatimattomasti listalta, niin tähän espanjalaiseen tyyliin kuului tilata sitä, mitä teki mieli: ihan sama oliko sitä listalla vai ei. Käväisimme myös Salzburgin vanhimmassa kahvilassa, jossa tarjoilijatar ensin kantoi hirmuisen kakkutarjottimen olkapäällään pöytään. Siitä sai kätevästi valita kakkusen, joka piti toki maksaakin heti. Käteiselle tietysti. Yritimme tilata myös kahvia, mutta sitä varten pöytään tuli eri tarjoilija. Työllistävä vaikutus tuollaisella. Ja ainuttakaan omenastruudelia en voinut tilata ilman, että päässäni pyörinyt Julie Andrews ei olisi alkanut laulaa ”cream coloured ponies and crips apple strudels”.

Mozartkin asui siellä

Joku saattaa hämmästellä Mozartin puuttumista. Kyllä hänenkin jalanjäljillään voisi Salzburgissa käyskennellä, mutta itseäni se ei kiinnostanut riittävästi. Monessa paikassa mainostettiin live-musiikkia, joten jos haluaa kuunnella klassista, niin paikkoja löytyy. Jos vielä kaupunkiin päädyn, niin ehkä sillä kertaa käväisen myös Mozartin asuintalossa. Asuintaloista puheen ollen, niin kävelimme Leopoldskronin takana, jossa on ihan tavallista omakotitaloasutusta. Ja niiden tavallisten mökkien keskellä oli tuo alla oleva ilmestys. Huh. En ole aivan varma, että onko se kamala vai vinkeä. Mutta maisemissa ei olisi valittamista.

Tällä kertaa viivyimme Salzburgissa vain pari päivää, jotka olivat jo riittävän täynnä tekemistä. Täältä suuntasimme junalla Münchenin kautta Fürthiin, josta kirjoitan erikseen. Ja voin todeta, että oli ihanan rentouttavaa matkustaa junassa. :)

Koko ajan sellainen tunne, että jotain todella keskeistä jäi Salzburgista kertomatta, mutta nyt se ei tule mieleen. Muokkaan tätä jälkikäteen tai lisään puuttuvan osion Saksa-osuuteen, jos julkaisun jälkeen tulisi jotain mieleen.