Koska ilma oli kuin morsian rouvan häissä, oli suorastaan pakko siirtyä sisätiloista ulos. Viime kerralla jäi kaivelemaan ne Luontokeskus Haltian lähipolut, joten tänään piipahdimme siellä. Jo etukäteen oli tiedossa, että reitit ovat todella lyhyet ja helppokulkuiset, ja niin ne olivatkin.

Missä käpy, siellä polku. Tai sitten ei.

Nurinani reittimerkintöjen parannuksesta ei koske ainoastaan tätä reissua, sillä olen siitä joskus nurissut muissakin kohteissa, kuten Kumputunturilla. Etukäteen olin katsonut kartasta, että kävelisimme käpymerkein merkityn 1,4 kilsan Päivättärenpolun ja 2 kilsan mittaisen Maahisenkierroksen. Käpymerkit tosin olivat paikoin hukassa. Yhdessäkin tienhaarassa pohdimme, että kumpaan suuntaan pitäisi lähteä. Olisikin ihanaa, jos tuollaisissa kohdissa olisi aina kartta niin kuin monilla Lapin hiihtolenkeillä. Mittakaava on toki erilainen, ja tuolla ei todellakaan pysty eksymään reitin varrelta. Ja varmaan joku nurisisi isompien merkintöjen esteettisestä haitasta. Tosin myös mietimme, että olimmeko kävelleet käpyreittiä juuri päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus, niin sen takia merkinnöissä oli meidän näkökulmasta katsottuna puutetta. Hieman kallistun sille suunnalle.

Reitit olivat mukavat, mutta eihän niissä mitään hirmuista erätunnelmaa ole, koska ne kiertävät Solvallan urheiluopiston ympäri. Maahisenkierroksen päässä oli näköalatasanne, josta näkyi kivasti Pitkäjärvelle. Ja sitä ennen oli hauska Eetu Enqvistin Pihka-tuoli. Reitti tuntui olevan lapsiperheiden suosiossa.

Sitä tuolla jälleen hämmästelin, että miksi ihmiset tulevat tuollaisille reiteille tavalliset lenkkarit jalassa. Ei siis gore-tex- tai nastalenkkareissa vaan kesäisissä kangasjalkineissa, jotka varmasti kastuvat. Ovathan ne tosi mukavat kengät, mutta minusta tällaisissa lumi- ja sohjosäissä on sopivampiakin jalkineita. Kukkahattutädillä on taas asiaa!

Loistava lounas

Seuralainen oli ollut nälkäkuoleman partaalla jo ennen kävelyä, joten seuraavaksi tiemme vei ravintolaan. Luontokeskus Haltiassa on äärimmäisen maukas mutta hintava lounas (18 €). Edellisellä kerralla en ollut kovin innostunut lämpöisistä ruoista, mutta tällä kertaa tarjolla oli paistettua lohta nokkosvoissa, salvia-munakoisovuokaa ja palsternakkaperunasosetta. Ja ne olivat erinomaisia. Alkuruoista seuralainen piti erityisesti haukiterriinistä ja pikkelöidyistä kanttarelleistä, ja minun makuuni olivat mesijuurella marinoidut punakaalit ja havusiirappinen talvijuuressalaatti. Siihen vielä jälkiruoka ja kahvit, niin tuli nautittua moninkertainen määrä kaloreita kuin kulutti reilun 3 kilometrin käppäilyllä. Mutta niitähän ei tässä mietitä.

Nou hätä – meillä ei teksitykseen panosteta

Alakerrassa oli uusi eläinaiheinen Nou hätä -valokuvanäyttely, jossa piipahdimme Museokortin innoittamina. Lyhyesti sanottuna kuvissa on villieläimiä hauskoissa tilannekuvissa, ja kyseessä on kaikille avoin kilpailu, jonka virallinen kumppani on vuonna 1984 perustettu brittiläinen Born Free Foundation. Valokuvia saa myös ostaa itselleen, ja minähän olin jo vilauttamassa Visaa parin lintuaiheisen valokuvan kohdalla, mutta ne oli jo harmillisesti myyty.

Angela Böhlke: Did anyone see that?

Alussa oli lyhyt videoesitys, jossa näyttelijä John Cleese puhui yhdistyksen puolesta. Kuka kehtaa tunnustaa tehneensä videon tekstityksen? Se oli kieliopillisesti melkoisen kamala, ja muutenkin teksti seurasi turhan tarkkaan alkukieltä, mikä johti vaikeaselkoisiin lauseisiin. Surullista, että panostuksen määrä on tuollaista. Onneksi itse näyttely oli paljon parempi kuin tekstitys. "Nou hätä" on esillä syksyyn saakka, joten siellä ehtii hyvin käymään vaikka kesälomareissulla.

Uusi äänimaailma

Päänäyttelyn salissa oli uusi visuaalinen äänitaideteos, joka näkyy panoraamaseinällä puolen tunnin välein. Laulurastaan äänen tunnistin, mutta en heti tajunnut, miksi seinällä pyöri samalla pökäleiden kuvia. Seuralainen tiesi kertoa, että taideteos esittää, miltä lintujen äänet näyttävät 3D-muodossa. Itse jumituin vääriin sfääreihin.

Kuva Andy Thomasin Visual Sounds of Finland -teoksesta

Ja koska se karhuluola on todella hieno, piipahdimme siinäkin pikaisesti. Karhusta kuuluu myös ääntä, joten odotin koko ajan sen heräävän.