Tällä kertaa reitti pohjoiseen oli erilainen, sillä tie vei länsirannikon kautta. Hieman eksoottista seutua. Pohjanmaalla ajellessa aloin miettiä, että muokkaako maisema ihmisen luonnetta. Jos on silmänkantamattomiin laakeaa ja suoria teitä – ei mitään mielenkiintoisia mäennyppylöitä tai mutkia – niin tuleeko ihmisestäkin aavistuksen totinen torvensoittaja? Tämän teoriani perustan äärimmäiseen pieneen otantaan ja vahvaan ennakkoasenteeseen.

 

 

Pandoja ja vaivaisakka

 

Vaikka en (kaikkia) eläintarhoja periaatteessa hyväksy, niin tällä reissulla päädyin Ähtäriin pandojen takia. Nyt olen osaltani kantanut korteni kekoon velkaisen kunnan hyväksi. Mutta seuraavan kerran käyn siellä korkeintaan vasta siinä vaiheessa, jos pandat saavat perheenlisäystä. Olisin ostanut netistä halvemman lipun, mutta sisäänmenoaika olisi pitänyt tietää tunnin tarkkuudella. En halua kesälomareissulla kulkea kello kaulassa, joten ostin kalliilla hinnalla portilta. Satuimme hyvään aikaan, sillä jonoa ei ollut yhtään. Poistuessamme jono oli törkeän pitkä. Ja ovathan ne pandat söpöjä.

 

 

 

Ja kun siellä suunnalla liikkuu, niin kukapa ei kieppaisi Soinin kautta katsomassa kirkon edessä seisovaa Suomen ainoaa vaivaisakkaa!

 

 

Vaivaisakka Soinissa

 

 

Kukkolankoskella

 

Ensimmäinen varsinainen kohde oli Kukkolankoski, jonka muistin lapsuudesta. Ai että, mikä nostalgiafiilis. Edelleenkin paikka teki minuun vaikutuksen, vaikka tällä kertaa en keikkunutkaan hataran näköisillä puutellingeillä. Seurasimme hetken aikaa lippoamista, jota haluaisin joskus kokeilla.

 

 

Kukkolankoskella. Vastarannalla Ruotsi.

 

Aavasaksalla

 

Seuraava pysäkki olikin jo Aavasaksalla, jonka myös muistin lapsuudesta. Tai lähinnä muistin vain nimen ja sen, että meiltä päin kaikki kävivät Aavasaksalla. Nähtävästi meidän kylästä ei osattu mennä sen pohjoisemmaksi. Senpä vuoksi minulla ei ollut suuria odotuksia paikan suhteen, mutta yllätyin iloisesti. Nyt myös tiedän, että se on Suomessa eteläisin kohta, jossa voi nähdä keskiyön auringon.

 

 

Näkymä Aavasaksalta

 

Aavasaksan punatiilisestä näkötornista oli hyvät näkymät ympäriinsä Tornionjokilaaksoon, mutta vielä enemmän tykkäsin ravintolapaviljongin edustalla olevasta näköalapaikasta. Ja paviljongissa oli todella erinomainen ruoka! Jo pelkästään sen takia kannatti tulla, mutta itse asiassa koko paikka oli todella viehättävän ja rauhallisen oloinen. Ihan syystä se on valittu yhdeksi viralliseksi kansallismaisemakohteeksi. Siellä oli myös Annikki Kariniemen patsas. Olen jälkikäteen joutunut perehtymään tarkemmin hänen kirjalliseen tuotantoonsa, koska minulle hän ei ole tuttu kirjailija. Otin tehtäväkseni lukea ainakin yhden hänen kirjansa talven aikana.

 

 

Hyvä ruoka, parempi mieli