Elokuisen reissuni pääkohde oli Kilpisjärven mahtava Saana. Kipuamisen aikana Taiskan laulu soi päässä useammankin kerran. Tältä reissulta periaatteessa riittäisi pelkät kuvat: niin upea paikka se on. Mutta vastapainona tai -lauseena lyhyille Whatsapp-viesteille ja Instan aihetunnisteille ja kuville, kirjoitan pitkästi.

"Kun jäinen pohjoistuuli soi, myös itkee Saana"

Vastaantulijoiden kaistalla on v*********a luistella

Tuijotettuani ensin päiväkausia sääennusteita siirryin pohtimaan ajoreittiä Liikenneviraston ilmoitusten pohjalta. Etukäteen oli varoiteltu Muoniosta ylöspäin olevista tietöistä ja paikoin vain yhdestä käytössä olevasta kaistasta. Tilastojen mukaan eräänäkin päivänä siitä oli kulkenut 12 autoa tunnissa. Naurahdin kevyesti ja suuntasin kohti tietöitä – kaupungissa ei kulje noin vähän autoja edes juhannusyönä. Sonkamuotkan jälkeen oli kaksi hiekkatiepätkää, mutta ne olivat lyhyitä. Ja siihen saakka sai käytännössä ajaa 80 km/h uudella pikitiellä, josta vielä viivat puuttuivat.

Hämmentävin hetki tosin oli juuri siinä kohdassa, jossa oli vain yksi ajokaista asfalttityön takia. Joku heppu juoksi vaihtamaan liikennevalot vihreiksi, niin siirryin ohjatusti vastustajan kaistalle. Eikös tovin päästä vastaan ajanut rekka. Hämmennyin ja pysähdyin. Siinä sitten tuijotettiin toisiamme. Nähtävästi hänellekin oli näytetty vihreää toisessa päässä. Tai jos oli työmaaliikenteessä, niin toivoisin, että työläinen on se joka väistää. Oikealla kaistalla oli pari työmaa-ajoneuvoa ja tiejyrä peruuttamassa. Koska rekka ei hievahtanutkaan, ratkaisin pattitilanteen puikahtamalla peruuttavan jyrän taakse: ei näyttänyt asfaltti onneksi höyryävältä juuri siinä kohdassa – hieman edempänä sitten oli suorastaan lieskoja. Tästäkin selvittiin. 
Sen kunniaksi pidin Sonkamuotkassa tauon; kahvi ja munkki vain 50 senttiä. Olisikohan Suomen halvin? Kannattaa ehdottomasti pysähtyä, jos siellä liikkuu. Ja on siellä toki muutakin.

Suomen halvin kahvi ja munkki? 

Pumppu kovilla

Makuasioista ei kannata kiistellä, mutta minusta Kilpisjärven seutu on yksi Suomen kauneimmista paikoista. Enkä tarkoita ainoastaan Saanaa vaan koko seutua. Ihastelin seutua jo ajomatkalla, ja sitten perillä vain heti kipuamaan ylös. Portaat purettiin kesällä, mutta kyllä sinne ylös silti pääsee. Eka kilometri on jyrkin ja pahin. Luulin jo pumpun poksahtavan ja mietin jäähyväiskirjettä lapsille. Sitten pidin tauon. Muistin, että ei ole kiire. Ja kyllä sinne kipusi mua varmaan 100 vuotta vanhempiakin. Mutta toisaalta sehän on se sitkein sukupolvi. Ja mitä ylemmäksi pääsee, niin tavallaan sitä helpommaksi meno muuttuu. 

Ylös, ylös

Ylhäällä

Mitä isompi maisema, sitä pienempi huoli

Paluumatkalla pysähdyin noin puoliväliin kahville. Ei huipullakaan kauheasti tuullut, mutta alempana oli silti lämpöisempi ja parempi istua. Radiosta oli kuunnellut, kuinka suomalainen avaruustutkija kertoi useiden kollegoidensa kuvittelevan itsensä Marsiin, jolloin arkiset ongelmat tuntuvat hyvin mitättömiltä. Mielikuvitukseni ei riitä siihen, mutta Saanalla istuessani ja Norjan puolelle katsellessani koen itseni hyvin pieneksi. Kun näkee ympärillään jotain niin jylhää ja laajaa, omat asiat loksahtavat erilaiseen perspektiiviin. Vaikka tiedän pulmien olevan olemassa, koen maisemassa jotain hyvin rauhoittavaa ja liikuttavaa. Taukoni kesti pitkään. 

Pohdin istuessani, että vaikka kuinka tykkään Levillä Kätkätunturin maisemasta jaa siellä on rauhoittavaa, niin en pääse siellä samanlaiseen mitättömyyden mielentilaan. Saanan lisäksi saman fiiliksen olen kokenut Karigasniemen Ailigas-tunturilla. Johtuukohan siitä, että molemmista näkee Norjan lumihuippuisia vuoria.

Paluumatkan aivan loppumetreillä siinä kuraisimmassa kohdassa vastaan tuli ulkomaalainen perhe: isällä oli kantorinkassa joku parivuotias tenava ja äidillä eturepussa aivan pieni vauva. Äitiä ei juuri hymyilyttänyt. Oli suorastaan kärsivä ilme. Pointsit heille, jos huipulle kipusivat. Tai sillä ilmeellä edes 100 metrin päähän. Mutta on niitä nättejä maisemia jo alempanakin, vaikkei huipulle päätyisi.

Vielä muutamia metrejä enne lounasta

Söin lounasbuffetin Retkeilykeskuksessa, ennen kuin lähdin käymään jääkäreiden muistomerkillä. Paluumatkalla piipahdin vielä luontokeskuksessa ja Suomen maanteiden korkeimmalla kohdalla. Luontokeskuksen takaa saa muuten otettua kivoja kuvia Saanasta, jos joku ei sitä tiennyt.

 

Iiton palsasuo

Huomaamaton Iiton palsasuo

Suomen luonnonsuojeluliiton Suomen 100 luontohelmeä -listaa selatessani huomasin Iiton palsasuon, joka on matkan varrella. Tullessa en sitä huomannut, ja ohi meinasin ajaa myös paluumatkalla. Odotin isompaa merkkiä. Eli kun on ajanut  Kilpisjärveltä noin 40 kilometriä ja näkee sinisen P-merkin, niin se on siinä. Infotaulu on melko piilossa pusikossa. Pitkospuita on noin 500 metriä, ja reitin varrella on kerrottu palsasta. Ihan pysähtymisen arvoinen paikka, vaikka silmiini näytti tavalliselta suolta. Ehkäpä pysähdyttävintä on kuitenkin pohtia ilmastonmuutoksen vaikutusta palsasoihin. Eli tarkastella sitä kuuluisaa isompaa kuvaa.

Palsasuon pitkospuut