Teno, Deatnu, tuo mystinen pohjoisen joki. No, joillekin on, joillekin ei. Itse ole aina ollut sitä mieltä, että kalastajien juttuihin lisätään Teno-kerroin, koska Teno on elämää suurempi kalapaikka. Ihan sama missä muualla joku olisi ollut ja saanut ties millaisia vonkaleita, koska "ihan kiva, mutta SILLOIN KUN MÄ olin Tenolla ja nappas se iso, joka karkas...". Tosi kalastaja käy Tenolla, muut onkijat muualla.

Pitääkö sitä kalastusta rajoittaa?

En tuota allekirjoita, mutta olihan se Tenon lohensoutu lumoavaa. Melkein liityin joen ylistyskuoroon, mutta muistan kyllä, että kalaa saa muualtakin. Ja sinällään oli jännä kokea tämä juuri nyt, kun hallitus suunnittelee rajoituksia ensi vuodeksi. Uusien kalastussäännösten mukaan kalastuskausi lyhenee molemmista päistä ja joelle myytävien turistilupien määrä vähenee. Nähtävästi rajoituksia on suunniteltu 10 vuodeksi, mutta joku Maa- ja metsätalousministeriön virkamies kirjoitti, että se pitäisi kieltää kokonaan kolmeksi vuodeksi, jotta lohikanta saataisiin elpymään. Paha tuohon on sanoa juuta taikka jaata, kun en ole siihen perehtynyt. Siitä olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä, että kyllä lohikanta on saatava pysymään hyvänä. Sitten on se asian toinen puoli, koska kalastus ja sen mukanaan tuoma turismi on monen paikallisen elinehto: jos totta puhutaan, niin vaikka Karigasniemi on kuinka idyllisen näköinen pikkupaikka turistin silmissä, niin eihän sinne niinkään moni matkustaisi, jos siellä ei saisi kalastaa. Toki aina olisi jotain eräjormia patikoimassa ja ohikulkijoita Nordkappiin matkalla, mutta kalamatkailun loppuminen löisi kyllä naulan monen paikallisen arkkuun. Pitänee siis uskoa, että päättäjät ovat tehneet edes jotenkin kelvollisen päätöksen, joka on riittävä sekä lohelle että yrittäjälle.

Rauhallinen ajomatka ja kalastuslupa

Oma seikkailuni alkoi perjantaina iltapäivällä, kun köröttelimme Leviltä Karigasniemeen. Matkaan meni noin 3,5 tuntia, ja alkumatkasta oli kiertotie, kun Könkäältä Pokkaan johtavan tien silta on purettu, joten Pokkaan meni hiekkainen kiertotie. Vallan hyväkuntoinen se tie kuitenkin oli. Porojakaan ei juuri teillä näkynyt, joten ei tullut ylimääräisiä hidastuksia. Karigasniemessä suuntasin heti Kalastajan majataloon, josta kävin ostamassa luvan päiväksi. Vakaa tarkoitus oli soutaa vain yhtenä päivänä. Olen monesti ajellut tuon ravintelin ohi ja aina ajatellut, että näyttääpä se pieneltä ja kälyiseltä. Ja kun siinä ulkoterassilla aina notkuu norjalaisia ja suomalaisia kalastajia kaljottelemassa, niin paikka ei todellakaan houkuttele. Sisältä se olikin yllättävän tilava, ja sieltä sai kaljan lisäksi myös ruokaa. Seuraavana päivänä kävin siellä syömässä grilliruokaa, joka oli ihan hyvää. Eli hieman turhan ennakkoluuloinen olin ollut, vaikka ei siitä mitään suosikkimestaani tullutkaan.

Hiiripöllöjen ruokailu

Illalla ehdimme vielä käppäilemään Outakoskella majapaikkamme läheisyydessä ja saimme seurata hiiripöllöjen iltapuuhia. Tieltä näimme kaksi hiiripöllönpoikasta ja yhden aikuisen pöllön. Yksi pöllöistä aterioi läheisessä koivussa pikkulintua syöden, ja välillä se loi meihin sen verran pistäviä tuijotuskatseita, että toivoi varmaan saavansa ruokarauhan. Emme menneet lähemmäksi häiritsemään, joten pöllö jatkoi rauhassa. Seuraavana iltapäivänä törmäsimme samaisiin pöllöihin uudestaan, ja pikkuiset päästelivät aikamoisia kerjuuääniä: olisi varmaan ollut pikkulinnulle tilausta silloinkin.

Aikainen lintu koskikärpäsen nappaa

Aamulla oltiinkin jo kuudelta joella, ja ilma oli uskomattoman hyvä: aurinkoinen ja lämmin. Paikallinen täti oli sanonut, että hänellä ei ole ikinä ollut joella lämmin, mutta kyllä tuona aamuna tarkeni. Ainoa hieman epämiellyttävä asia olivat koskikärpäset. Niitä oli liiottelematta miljoonia ilmassa ja välillä siis myös naamassa, mutta eiväthän ne sinänsä mitään pahaa tehneet. Koskikärpäsiksi niitä sanotaan, mutta lienevät oikeasti parittelevia mäkäräisiä, jotka liikkuvat suurina massoina koskissa. Kun tarkemmin katseli takkiin ja veneeseen jääviä koskikärpäsiä, niin yleensä niitä oli aina kaksi yhdessä eli olivat tarttuneet toisiinsa kiinni.

Joella lintutarkkailijan paratiisi

Ajoimme ensin moottorilla Akujoen suulle, josta lähdimme hitaasti soutamaan virtaa vastaan ja valuimme alavirtaan. Suurimman osan ajasta olin vastuussa ongista, mutta sain myös soutaa. Jätin suosiolla virtaisimmat kohdat kokeneelle soutajalle ja nautin tunnelmasta. Ja mikä parasta, veneessä pystyi keskittymään myös toiseen lempilajiini eli lintujen tarkkailuun. Joella risteili ja pyöri muun muassa kalalokkeja, rantasipejä, liroja, kuikkia jne. Ja vastarannalla molempina aamuina pyöri kaksi isoa kotkaa, mutta en ole niin pitkällä lintuharrastuksessani, että olisin tunnistanut ne niin kaukaa. Ja kiikarini eivät ole riittävän täpäkät yksityiskohtien näkemiseen siltä etäisyydeltä.

Siikoja ja harreja vaan ei lohia

Soudimme kuusi tuntia, ja saaliina oli muutamia siikoja ja harreja. Olin jo niistä ihan fiiliksissä, joten en harmitellut lohen puuttumista. Joella oli tosi paljon vettä, ja kuulemma oli huono lohiaika, koska juuri kukaan ei sieltä mitään isompaa saanut. Seuraavana aamuna oli jännä huomata, että aikamoisen tehokas on Tenon lohihuhumylly: olimme juuri evästauolla rantatörmällä, kun eräs paikallinen sai noin 7-kiloisen lohen. Ja kun iltapäivällä kävin kylän keskustassa, niin kyllä siellä jo kalaturistit tiesivät, mistä paikasta joku oli lohen saanut. Ja niinhän siinä sitten minullekin kävi, että vain yksi aamu piti soutaa, mutta kävin hommaamassa luvan vielä toiselle päivälle. Lauantaiaamuna kävimme taas yrittämässä, ja saaliina oli jälleen siikoja ja harreja. Sain myös yhden pienen taimenen, mutta se oli todella pieni, joten päästin takaisin kasvamaan. Itse en ole vielä niin edistynyt, että vavan ja siiman vapinasta osaisin tulkita, mikä kala on kiinni. Kokenut soutajani siihen pystyi, ja aina osui arvio oikeaan. Kaiken kaikkiaan kalastuspuoli onnistui hyvin, ja sain edes jonkinlaisen peruskäsityksen Tenolla soutamisesta ja kalastustyylistä. Vielä on paljon opittavaa, mutta jatketaan harrastusta toisena vuotena.

Juhannuskokko Camping Tenorinteellä

Koska kalastamiseen kului vain osa päivästä, lopun aikaa ehti tehdä kaikkea muuta mukavaa. Olin jo aikaisempina vuosina käynyt Karigasniemessä muutaman kerran, joten paikka oli sinänsä tuttu. Mielestäni ehdottomia nähtävyyksiä ovat hautausmaa, jossa monet haudat ovat jäkälän peitossa. Eli sama tyyli kuin esimerkiksi Sevettijärvellä. Viereen on tehty uusi kappeli, joka vihittiin käyttöön maaliskuussa. Se oli valitettavasti kiinni, mutta kurkimme ikkunoista sisään ja se näytti todella viihtyisältä. Lisäksi myös Ailigas-tunturin huipulle kannattaa kivuta. Tuttavat pitävät Camping Tenorinnettä, joten siellä tuli myös istuskeltua kahvilla, ja juhannuksena käytiin katsomassa heidän kokkoaan. Eräänä kesänä on myös siinä yövytty sekä teltassa että mökissä, mutta tällä kertaa yöpymispaikka oli veneen lähellä Outakoskella. Ja aina kun paikkakunnalla ollaan, niin tokihan se on käytävä myös Härkösen kaupassa ja ajeltava Norjan puolelle katsomaan jokea toisesta näkökulmasta.

Suomen suurimmalta lähteeltä puttuvat kyltit

Kävimme myös jälleen kerran Sulaojan lähteellä, jota voin suositella kaikille: myös lapsiperheille, mutta rattaiden kanssa reitti ei onnistu, sillä siellä on muun muassa pitkiä portaita. Se on 92-tien varrella noin 10 kilometriä Karigasniemestä itään. Lähtöpaikan vieressä on tilavat parkkipaikat ja vessat, ja sama paikka toimii myös Kevon reitin eteläisenä lähtöpisteenä. Jonain vuonna tämä 63 kilometrin mittainen reitti on kuljettava, mutta tällä kertaa aika riitti noin 2 kilometrin mittaiseen luontopolkuun. Se on todella idyllinen ja rauhallinen polku, jonka varrella on opastekylttejä. En vieläkään voi tajuta, että miksi ne ovat vain saameksi ja suomeksi, koska alueella on kuitenkin paljon ulkomaalaisia matkailijoita, niin voisivat ne olla myös vaikkapa englanniksi. Onkohan kukaan siitä ikinä maininnut Metsähallitukselle? Tai kuka ikinä siitä nyt onkaan vastuussa.

Lintuja

Sulaoja, Suttesgáldu, on Suomen suurin lähde. Se on saamelaisten vanha pyhä paikka, ja sen vedellä on uskottu olevan parantavia vaikutuksia. Sen rannoilla on muun muassa väinönputkea, jota on pidetty rohtokasvina. Ja lintubongarille se oli hyvä paikka, sillä reitin varrella näin muun muassa järripeippoja, keltavästäräkkejä, liroja, leppälintuja ja vesipääskyjä. Vaikka vesipääsky ei maailman harvinaisin lintu olekaan, niin en ollut tätä ennen nähnyt sitä kuin luontodokumenteissa, joten lajin seuraaminen lähteellä oli mielenkiintoista. Kyseisellä linnullahan sukupuoliroolit ovat käänteiset, eli naaras on koristeellisempi ja monesti munimisen jälkeen se kätevästi jättää uroksen hautomaan ja hoitamaan poikasia ja suuntaa itse muuttomatkalle etelän lämpöön. Oli myös jännä seurata, kuinka lintu ui pientä ympyrää, mikä saa vesihyönteiset liikkeelle; sitten vain niitä popsimaan.

Haisumukka eli mahtava hiekkaranta

Myös Haisumukka on näkemisen arvoinen. En kyllä tiedä, että onko hiekkarannan nimi oikeasti se, mutta sillä nimellä se on minulle markkinoitu. Eli se sijaitsee tien numero 970 varrella Utsjoelle päin ajeltaessa, juuri siinä kohdassa, kun taajamarajoitus päättyy. Siinä on hiekkarannalla kokoa ja näköä, eikä ole ikinä ollut rannalla ruuhkaa. Siellä on kiva kävellä, vaikka ei uimaan menisikään.

Majapaikkamme lähellä Outakoskella oli kammi, jossa kävimme yhtenä iltana paistamassa makkarat ja banaanit, joiden väliin laitoimme suklaata. Sinne pitää ottaa omat puut, mutta muuten paikka on todella viehättävä ja siisti.

Muista tankata!

Sunnuntaina oli lopulta aloitettava paluumatka. Ensimmäinen kahvipaussi olikin jo Muotkan Ruoktussa Karigasniementiellä. Siellä oli paikalla itse isäntä Hans, joka myös on tullut tutuksi jo pidemmän ajan takaa. Siinä on varsinainen lapinmies, jonka juttuja on hauska kuunnella. Toki tarinat saattavat olla osiltaan hieman väritettyjä, mutta eipä siinä mittään: kunnon tarinankertoja osaa senkin homman taidokkaasti. Saimme myös tärkeän muistutuksen, että pohjoisessa kannattaa tankata, kun siihen on mahdollisuus. Oli meinaan sen verran jännät hetket, kun hieman ennen Pokkaa bensamittari oli melkein punaisella ja määränpäähän oli vielä matkaa 100 kilometriä. Onneksi Pokassa Tieva-baarissa olikin bensis, joka toi ihan lapsuuden mieleen. Sen verran kyllä epäröitiin, että vaikka mittareissa lukee itsepalvelu, niin oli pakko käydä sisältä varmistamassa, että onko siellä oikeasti bensaa. Oli. Siitä ilosta otettiin vielä baarissa kahvit ja pullat.