Viikonlopun miniloma alkoi ruuhkaisissa tunnelmissa motarilla, jossa välillään jopa seistiin paikoillaan. Lisäksi kirosin kännykän navigaattorisovelluksen, joka väitti minun olevan jossain 200 kilometrin päässä, kun yritin löytää Miekankosken kahvilaan Mäntyharjulla. Niinpä valitsin pikkutien fiilispohjalta, ja veihän sekin perille vaikkakin hiekkatien kautta. Olisi pitänyt malttaa ajella vielä hetki eteenpäin, niin paikalle olisi päässyt ihan pikitietä pitkin.

Miekankosken kahvilan ulkoterassi

Ai että, ne Miekankosken kahvilan setämiehet olivat jotenkin niin lutusia. Ja paikka kaiken kaikkiaan oli varsin miellyttävä: nätit maisemat ja hyvä kahvi, eli mieluummin poikkean tällaisiin taukopaikkoihin kuin isoihin ketjuihin. Ilma ei ollut aurinkoinen, mutta sinisen ja harmaan sävyjäkin oli ilo katsella. Ja järvellä bongasin lintulajin nro 99, joten 100 linnun haaste oli taas hieman lähempänä. Samassa paikassa on myös uittomuseo ja käsityövaja, mutta tällä kertaa nautimme vain kahvista ja maisemista, ennen kuin suuntasimme varsinaiseen kohteeseemme Mäntyharjulle.

Pois massaketjuista ja suuntana tunnelmallinen B & B Pinus

Itse asiassa Suomessa tulee aika harvoin yövyttyä ihan maksullisesti, koska monesti sitä yöpyy sukulaisten luona. Varsinaista siipeilyä. Mutta tänä viikonloppuna kohteena oli aamiaistilamajoitusta aivan junaradan varressa. Eli B & B Pinus Mäntyharjulla. Ja mikä parasta: kyseessä ei ole kasvoton massaketju vaan mukavan pariskunnan pitämä majatalo, jossa on erinomaista aamupalaa, lämmin sauna, vanhanajan tunnelmaa ja tarvittaessa myös rentoa juttuseuraa. Paikka oli tuttu jo viime kesän lopulta, kun ohikulkumatkalla poikkesimme sinne yhdeksi yöksi ja ihastuimme paikkaan. Tällä kertaa otimme ihan asiaksemme keksiä tekemistä lähiseudulla ja yöpyä Pinuksessa. Valitsimme jälleen saman huoneen kuin viimeksi eli sinisen huoneen päätalosta. En haluaisi myöntää sen johtuvan siitä, että olemme äärimmäiseen urautumiseen taipuvaisia, vaan pikemmin sanoa, että se on jo muodostunut viehättäväksi perinteeksi...

B & B Pinuksen pihalla

Talohan siis on vanha ratamestarin talo, joka on siirretty Vainikkalasta vuonna 1941 ja jota on kunnostettu majoituskäyttöön sopivaksi. Nähtävästi isäntä on vallan näppärä nikkaroija mutta myös taidehommissa, sillä huoneessa oli myös hänen taidettaan seinillä. Majoittujille on kaksi huonetta, joille on yhteinen suihku ja vessa. Kävimme myös vilkaisemassa aittaan kunnostettuja huoneita, jotka olivat houkuttelevan näköisiä. Ehkäpä ensi kerralla yövymme siellä. Ai niin, mutkun on tämä perinne jo ehtinyt muodostua... Molemmilla kerroilla olemme sattuneet olemaan ainoat yöpyjät päätalossa: kiva meille, mutta ehkäpä yrittäjät ovat eri mieltä. Ja jos tykkää junista, niin niitäkin on melkein kosketusetäisyydellä. Ei se tietenkään kauhean vilkas rataosuus ole, mutta kyllä siinä muutamia varsinkin tavaraliikenteen junia kulkee. Majatalon emännän mukaan siellä on myös yöpynyt junabongareita, enkä yhtään ihmettele miksi. Onneksi sattui hyvä ilma, niin myös ulkona pystyi istuskelemaan grillipaikalla ilta-auringossa ja nauttimaan järvinäköalasta. Hieman kävi mielessä, että pitäisikö grillata tai pelailla jotain pihapeliä, mutta jotenkin se maisema naulitsi istumaan paikoilleen. Itse asiassa päivystin myös sitä junaa saadakseni kivan lähikuvan, mutta eihän sitä tietenkään juuri silloin mennyt. Mutta heti se kolisi ohi, kun pääsin saunaan. Jätin kuitenkin juoksematta sen perään nakkena.

Nostalgiahaka

Överit aamiaisella ja lintu nro 100

Aamiainen oli jälleen kerran mahtava. Kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa. Ja toisena aamuna oli itsetehtyä vihersmoothieta, rieskaa ja persikkapiirakkaa, jotka olivat todella erinomaisia. Kuinka vanhaksi on elettävä, että oppisi syömään sivistyneesti vain pikkaisen eikä kahmimaan kukkuralautasellisia? Olen muuten erityisen mieltynyt siihen kuistiin, jossa toisena aamuna nautimme jopa aamupalan. Jotenkin siitä tulee mummola mieleen. Varsinkin niistä ikkunan hakasista, jotka ovat todella sympaattiset. Aamukahvi-istuskelun kruunasi lähipuskassa ollut leppälintu, joka sai kunnian olla 100. tänä vuonna bongaamani lintulaji. Ihan mukava välietappi tämä saavutus. Ja voitin äitini niukasti. 😉 Tosin nyt hänellä on jo 101, joten lintujentarkkailu jatkuu.

Aamiastunnelmaa majapaikassamme

Näppärä päiväreissu Repovedelle lossia ihmettelemään

Majapaikan sijainti on erinomainen myös päiväreissujen tekemiseen lähiseudulle. Meillä pääkohde oli noin kolmen vartin ajon päässä oleva Repoveden kansallispuisto. Siellä arvoimme kahden eri lenkin välillä, mutta päädyimme Lapinsalmesta lähtevään viiden kilometrin pituiseen Ketunlenkkiin, koska siinä oli riippusilta ja lossi. Reitti tuntui olevan melkoisen suosittu. Ehkäpä ne perimmäiset parkkipaikat kioskin takana voisi merkitä selkeämmin, koska itsekin luulin parkkialueen loppuvan kioskin kohdalle, mutta peremmällähän oli tilaa vaikka kuinka. Lähtiessä molemmilla puolilla tietä oli autoja parkissa vaikka kuinka kauas. Hiukan hirvitti, että miten se lähdössä ollut bussi meinasi joistain kohdista mahtua. No, kaipa ammattilaiset hallitsevat autojensa mittasuhteet. Mutta koska siellä takaparkkiksella oli siinäkin vaiheessa tilaa, niin näinköhän moni muukin oli ollut samassa uskossa kuin minä. Ja se takaparkkishan olisi vielä ihan reitin lähtöpisteen kohdalla.

Ketunlenkin varrella

Kyllä metsään melua mahtuu - juu ei, kun minä siellä olen

Olen menossa kesällä muutamaksi viikoksi Lappiin ja jo henkisesti hieman niissä maisemissa. Ja siellähän minun kulkemilla reiteillä on harvoin noin paljon ihmisiä kuin Ketunlenkillä. Tällaisena ihmisiä vieroksuvana introverttinä en tietenkään erityisesti innostu massoista, mutta kestän kyllä mielestäni erilaisia ihmisiä ihan hyvin. No, alkumatkalla sitä koeteltiin vieressä kulkeneen äärimmäisen meluisan seurueen toimesta. Ei ne lapset vaan ne aikuiset, jotka äänenkäytön perusteella olivat kaikki puolikuuroja. Ja se koira, joka ei nähtävästi sietänyt riippusiltaa, toisia koiria, puita, polkua tai oikein mitään muutakaan vaan haukkui raivoisasti minuuttikaupalla. Ja koiristahan minä siis tykkään. Syyttävä sormeni nousikin omistajien suuntaan.

Riippusillan kautta Katajavuorelle

Riippusilta oli ihan hauska kokemus, ja jännä nähdä, että siinäkin oli jo melkoinen rivi niitä lemmenlukkoja. Sillan jälkeen oli heti tulistelupaikka, johon meluisa seurue onneksi jäi. Tosin kävi sääliksi paikalla ennestään ollutta seuruetta, jonka koiraa se toinen koira äänestä päätellen tuntui vihaavan: haukku kuului vielä kilometrin päähän. Katajavuorelle oli aikamoinen nousu portaita pitkin, mutta näköalat olivat mahtavat. Toki järvikin on hieno, mutta erityisesti ne metsässä olevat vihreän eri sävyt olivat aivan huikaisevat.

Portaat Katajavuorelle

Näkymä Katajavuorelta

Maasto oli varsin vaihtelevaa kulkemisen suhteen, mutta kyllä siellä näytti kulkevan porukkaa vauvasta vaariin. Mutta jos jalka ei oikein kunnolla nouse, niin suosittelen aloittamaan toisesta suunnasta Ketunlossin kautta, koska siitä suunnasta lähtien ensimmäiset 500 metriä ovat leveää hiekkabaanaa ja senkin jälkeen polulla käveli pikkukengissä ja Marimekon olkalaukussa retkeilijöitä. Ketunlossissa siis pitää hilata itsensä vaijerilossilla salmen yli. Se oli vallan vinkeä kokemus.

Lossin kyydissä

Kalakeittolounas pitsan tilalle

Emme olleet tälle lyhyelle köpöttelyretkelle varanneet oikeastaan mitään vettä ihmeellisempää, sillä olimme ajatelleet suunnata pitsalle Mäntyharjulle. Ihan vaan koska kävimme siellä edelliselläkin kerralla. Muistakaa: perinne, ei urautuminen. Mutta kuinka ollakaan siinä Lapinsalmen kioskilla olikin tarjolla myös ruokaa. Alle kympillä todella maukas ja runsas kalakeitto, leipä, juoma, kahvi ja pulla. Voin suositella. Alun perin tarkoitus oli käydä kahvilla paluumatkalla, mutta koska se nyt kuului hintaan, niin jätettiin väliin. Käytiin kuitenkin nappaamassa kahvipaikasta valokuva.  Kahvila siis toimii Hillosensalmen vanhassa asemarakennuksessa. Pidän vanhoista rautatieläisrakennuksista ja halusin kuvan nimenomaan radan toiselta puolelta - kahvilaanhan pääsee ilman tuota koukkausta, sillä se on aivan tien vieressä.

Hillosensalmen vanha asema

Joskus vaan kannattaisi hiljentää ja poiketa tieltä

Paluumatkalla poikkesimme Virransalmen museosillalle. Tieltä siihen on vain puolisen kilsaa, joten ehdottomasti pienen koukkauksen arvoinen. Tästäkään kohteesta en tiennyt etukäteen mitään, mutta plakaatti täytti puutteet historian tiedoissa. Ja sillalla käppäillessäni mietin, että kuinka monta vastaavaa kivaa pikku kohdetta Suomesta löytyy, kun katselee tien varrella olevia virallisia nähtävyyskylttejä. Ja kuinka monen ohi niistä vain ajaa, vaikka kenties miettii, että tuollakin voisi ehkä joskus käydä? Ehkäpä tämä museosilta toimii minulle muistutuksena siitä, että seuraavalla kerralla en vain mieti vaan toimin ja painan jarrua. Harvoin, jos koskaan, olen niin kiireinen, että olisi pakko painaa täysillä kohteesta A kohteeseen B.

Virransalmen museosilta

Salmelan taidekeskus - isompi kuin kuvittelin

Lähtöpäivänä kävimme vielä Salmelan taidekeskuksessa, jonka avajaiset olivat olleet edellisenä päivänä. Sivukorvalla kuulin, että avajaispäivänä kävijöitä olisi ollut 800. Aikamoinen määrä. Sunnuntaina siellä oli vain kourallinen ihmisiä. Olin etukäteen odottanut eniten Inari Krohnin teoksia. Ja ei, en ole mitenkään perehtynyt hänen teoksiinsa, mutta olin jossain nähnyt mainoksen taidekeskuksen kesän taiteilijoista, ja sen perusteella hänen teoksensa miellyttivät silmiäni eniten. En pettynyt. Yhtä vedosta mietin vieläkin, sillä jotenkin sitä houkuttelisi katsella omalla seinällä. Jätän asian vielä hautumaan. Mutta oli siellä paljon muutakin nähtävää. Seuralainen ihastui Veikko Myllerin patsaisiin ja Johanna Lumpeen lummeaiheisiin öljyväriteoksiin, joita istuimme katsomassa pitkään. Aloin pohtia, että jos nimenä on Lumme, niin velvoittaako se maalaamaan lumpeita. Omassa suosikissani ei ollut lumpeita, sillä Lähde-teos toi mieleen mummolan. Eli nähtävästi lapsuudesta on jäänyt paljon hyviä muistoja, jotka eivät välttämättä ole aktiivisessa muistissa, mutta sitten jokin herättää ne sieltä eloon - kuten ikkunahaka tai kaivonpumppu.

Apteekkitalo

 Sulot piilossa järveen

Olin etukäteen kuvitellut, että taideosuus on vain siinä tien viereisessä näyttävimmässä rakennuksessa, mutta niitähän oli isommalla alueella monessa torpassa. Itse asiassa ne syrjemmässä olevat rakennukset olivat jopa enemmän mieleeni. Pinuksen emäntä oli suositellut katsomaan museoalueella olevan saunan, joka olikin aivan ihana. Siinä oli jännä yksityiskohta kainoille sieluille, sillä saunasta johti laituri ovelle, jonka rakenteen suojissa oli portaat veteen. Eli voi pyyhkeen kanssa hipaista sinne ja pulahtaa nakkena veteen. Ei paha. Tosin en ole niin kaino, että sellaista itse tarvitsisin.

Koska matkoillamme ruoka ja kahvitauot ovat keskeisessä roolissa, päädyimme lounastamaan taidekeskuksessa. Makuasioista ei voi kiistellä, mutta minusta hinnakas lounas jätti parantamisen varaa - osa ruoista oli todella hyviä ja maukkaita, mutta esimerkiksi pestopastasalaatti ei maistunut oikeastaan miltään. Eli ei siis pahalta vaan todellakaan ei miltään. Tällä reissulla ruoan suhteen voiton vei selkeästi B & B Pinus.