Ainakin junien makuuvaunut. Matkasin junalla Kemijärvelle ja olin kaksikerroksisen makuuvaunun yläkerrassa. Ne ovat sinänsä kivoja, jos tykkää isommalle porukalle yhdistettävistä hyteistä, omasta siististä vessasta ja suihkusta, näppärästä säilytystelineestä sängyn päädyssä, kiinteistä tikkaista yläsänkyyn, raikkaasta värimaailmasta jne. Mutta ei. Niissä vanhojen vaunujen räikeän oransseissa lavuaareissa, kolisevissa tikkaissa ja käytävän päissä olevissa hieman haisevissa jalalla vedettävissä yleisissä vessoissa on oma tunnelmansa. Kaipasin myös vanhaa naisvoimalla kiinni iskettävää ulko-ovea. Tömps. Yleensä sen kuuli vain kerran, toisin kuin uusien vaunujen elektronisten ulko-ovien sulkemismerkkiääni, joka joillain asemilla piipitti lakkaamatta ihmisten kulkiessa. Ehkäpä häiritsevintä kuitenkin on äänieristys, joka uusissa on mielestäni hieman heikompi. Kyllä vanhoissakin puhe kuuluu läpi, mutta uusissa selkeämmin, ja lisäksi vielä omista vessoista kuuluu naapuriin lisä-ääniä.

 

 

 

Jos haluatte oppitunnin tulppana olemisesta autovaunussa, niin nyt kuulolle. Eihän se pikkuinen auto sitten inahtanutkaan, kun yritin Kemijärvellä avata ovia. Tuskanhiki tuntui jo siinä vaiheessa. Sisään pääsin perinteisellä avaimella, mutta akku oli ihan tyhjä, niin ei siitä lloa ollut; eihän näitä nykyaikaisia sähköisiä toimintoja täynnä olevia automaattiautoja saa edes vapaalle, että voisi tönätä putkesta ulos. Kaikki pisteet VR:n lastaajalle, joka auttoi ja oli hirmuisen rauhallinen ja ystävällinen. Valitettavasti VR:n buusteri oli hänen mukaansa Jeesuksen aikainen eli ei inahtanutkaan. Eli ihmeteot jäivät temättä. Rovaniemellä olisi ollut parempi. Se tuli mieleen, että eikö noita toimivia voisi hankkia kaikille autovaunuasemille? Eihän se VR:n velvollisuus ole pelastaa autoja, mutta en kuitenkaan ole ainoa jumittaja, niin luulisi sen olevan kätevämpää.

Takana oli jumissa joku, joka suostui hakemaan kotoaan virtaa VR:n tyypin kyydissä. Että harmitti olla vaivaksi muille. Siinä jo pohdin, että pitäisikö itkeä mutta päätin jättää väliin. Kävin mielessäni läpi yhä uudestaan, että varmasti lähtiessä kaikki ovet oli kiinni ja valoja ei näkynyt. Voi sitä itseruoskinnan määrää. Eniten harmitti takana jumissa olleiden puolesta.

 

 

 

Tästäkin selvisin, sillä haettu vempain sai väsähtäneen hyrysysyn virkoamaan. Mutta hälytykset pauhasivat hetken täydellä teholla. Parkkiksella pohdittiin VR:n tyypin kanssa kojelaudan merkkivaloja. Pidin myös auton käynnissä, että akku sai latautua. Ja kuulemma kannatti jossain välissä kaasua painaa, niin lataa nopeammin. Taas opin uutta. Sammuttamisen jälkeen merkkivalotkin onneksi sammuivat. Käytän samaa taktiikkaa tietokoneiden kanssa: resetiä kehiin ja sormet ristiin, niin vikailmoitukset häviää. Todennäköisesti akun kulutti loppuun juuri se pauhannut murtohälytin. Kun juna hytkyi, niin tomera menopelini kuvitteli joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja puolustautui hälyttämällä koko yön ihan uupumukseen saakka. Ihailtavaa vaikkakin tarpeetonta uhrautumista. Sinänsä jännä, että edellisen samanmerkkisen auton kanssa ongelmaa ei ollut, vaikka siinäkin oli hälytinjärjestelmä. Toki se oli eri mallia. Ohjekirjasta löysin ohjeen, miten saan sisätilan valvonnan napsautettua pois päältä.

Siinä kiireessä en tajunnut kiittää takana ollutta miestä. Olisin mielelläni korvannut vaivannäön. Se jäi harmittamaan.

 

 

Lastaaja neuvoi, ettei kannattaisi ihan heti sammuttaa autoa. Ja varoiksi voisi akun tilan testata, kun eihän meillä ollut varmuutta akun ehtymisen syystä. Päätin jättää Pyhä-Luostolla odottaneen noin 10 kilometrin käppäilyn väliin, koska halusin selvittää autoasian kerralla. Kemijärvellä taisivat autoliikkeet olla kiinni, niin ajelin sitten 80 kilsaa Rovaniemen Motonetiin, jossa akku todettiin erinomaiseksi. Ja testi maksoi vain 3 euroa. Kätevää.

 

Karhunjuomalammen reitti Pyhä-Luostolla vaihtui Rovaniemen Motonetin etsintään 

 

 

Ajellessani pohdin, että porokolari kruunaisi päivän. Tai rengasrikko, niin pääsisin testaamaan sitä "kätevää" purukumipaikkausta. Mutta ehkä rengasrikkoon oli liian nätti päivä, koska se todennäköisesti tapahtuu pimeällä myrskysäällä korvessa, jossa ei kännykkään saa signaalia. Sen sijaan navigaattori teki temput. Olin poistanut edellisen navin, koska se väitti minun aina ajelevan jossain 200 kilsan päässä todellisesta sijainnistani. Aikani ajeltuani ihmettelin uuden navin mykkyyttä: ilmaisversioon ei sitten kuulunutkaan puhe (ladatessa oli tullut parempi puheellinen versio käyttöön rajalliseksi ajaksi, jota olin käyttänyt kerran). Tuli tehtyä pari kunniakierrosta ennen kuin Motonet löytyi. Mutta näinpähän maisemia, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy…

 

Arktikumin sisäänkäynti 

 

 

Päätä jo kivisti ja pohdin ajelenko suoraan majapaikkaan. En ollut varannut aamupalaa junaan. Onneksi pysähdyin lopulta Nesteelle syömään, koska sen jälkeen päätin pelastaa päivän tekemällä edes jotain kivaa. Niinpä ajelin Arktikumiin, joka on pitkään ollut käyntilistalla. Ja sehän on Museokortti-kohde. Rakennus on aika jännä: pitkä lasiputki, joka yllättäen päätyy joen rantaan. En tajunnut sen olevan osittain maan alla. Käytävässä oli tuttu kolttasaamelaisista kertova valokuvanäyttely, jonka olin jo nähnyt Helsingissä. 

 

 

Näyttelyistä tuli hieman mieleen Siida, koska molemmissa liikutaan pohjoisissa tunnelmissa. Vaihtuvissa näyttelyissä oli parittelua ja esineitä. Ei paha. Itseäni kuitenkin kiinnosti enemmän vakituiset näyttelyt, koska olivat minulle uutta. Mielenkiintoista tietoa ja tarinoita lappilaisesta arjesta. Toki myös huolestuttavia muistutuksia ihmisen vaikutuksesta ympäristöön. Arktikumissa oli sopivissa määrin luettavaa, katseltavaa ja hypisteltävää. Ja lapsetkin oli muistettu. En tiedä, oliko eri paikoissa eri ilmeillä esiintyvä pöllö suunnattu lapsille vai ei, mutta minuun upposi. Jos joku noin pontevasti osoittaa jäähuoneeseen, niin pakkohan sinne on mennä.

Kiertelyn jälkeen vielä kahvi aurinkoisella ulkoterassilla ja nokka kohti uusia seikkailuja.