Tämä oli jälleen kohde, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään. En, vaikka kohde on ollut yleisölle avoinna jo vuodesta 1992. Selailin Museokortti-sivuja ja huomasin, että taidekoti on auki vain keskiviikkoisin ja sunnuntaisin, ja pyhä sattui sopivasti olemaan vapaana. Ja lopulta ilmeni, että Kirpilään on aina ilmainen sisäänpääsy: Museokortilla saa alennusta museokaupan tuotteista.

Taidekoti Kirpilä on reumalääkäri Juhani Kirpilän Suomen Kulttuurirahastolle lahjoittama koti, jossa hän asui elämänkumppaninsa kanssa vuoteen 1988 saakka. Tuolloin loppui 56-vuotiaan ja noin 150-kiloisen hyvästä ruoasta ja taiteesta pitävän lääkärin maallinen vaellus. Etukäteen kuvittelin Kirpilän jonkinlaiseksi mesenaatiksi, joka liikkui tupakankatkuisissa taidepiireissä, kaveerasi taiteilijoiden kanssa ja teki taidehankintansa näiden ystävyyksiensä pohjalta. Oppaan mukaan näin ei kuitenkaan ollut, vaan hän teki taidehankintansa taidehuutokaupoista. Jälleen kerran suosittelen opastettua kierrosta, niin asioista saa kätevästi tietoa (jos ei halua etukäteen kaivaa tietoa kohteesta).

Porraskäytävä kertoo paljon talosta

Olen aina tykännyt taloista, joissa on koristeelliset rappukäytävät. Ikinä en ole sellaisessa kylläkään asunut. Ja nykyaikana niitä ei juuri tehdäkään. Tämän 1930-luvun funkkistalon porraskäytävä näytti rakenteeltaan varsin tavanomaiselta aikakautensa rappukäytävältä, mutta taidetta siellä oli: kolme Henrik Tikkasen piirrosta. Ei valitettavasti taitaisi toimia ihan jokaisessa taloyhtiössä.

WP_20161106_13_38_58_Pro.jpg

Henrik Tikkasen Panoraama Helsingin kauppatorilta vuodelta 1979. Porraskäytävä: Pohjoinen Hesperiankatu 7

Kodikas tunnelma ilman kodin perusirtaimistoa

Olin hämmentynyt, miten mukava tunnelma Kirpilässä on, vaikka siellä ei käytännössä olekaan tavallisesta kodista löytyvää irtaimistoa. Esimerkiksi sänkyä tai muuta vastaavaa tuolta ei löydy. Paikka ei kuitenkaan ole liian museomainen, vaan siellä voi rauhassa istuskella sohvilla ja tuoleilla. Etukäteen tiesin, että Kirpilän noin 500 teoksesta esillä on suunnilleen puolet. Olin vakaasti sitä mieltä, että mahtaa olla väsyttävä ja sekava museokäynti, kun tauluja on vierekkäin useassa rivissä. Ja museossa esitetyllä videolla, joka on myös katsottavissa Youtubessa, Kirpilän kerrotaan sanoneen, että kyllä jokaiseen asuntoon sellaiset 100 taulua mahtuu. Varmaan mahtuukin, jos neliöitä on 340 ja taulut laittaa useaan riviin lattiasta kattoon. Kirpilä näet halusi pitää hankintansa esillä, joten tuon se vaati.

Oppaan mukaan Kirpilä järjesti kotonaan juhlia, ja teoksia ei todellakaan suojattu juhlien ajaksi tai viety kellariin. Siellä ne seinillä törröttivät, kun ihmiset ympärillä pitivät hauskaa, polttivat tupakkaa yms. Itse ihastuin valtavasti näihin nojatuolien irrallisiin tuhkakuppeihin. Loistavat! Noiden vuoksi voisin melkein aloittaa tupakoinnin.

WP_20161106_13_25_38_Pro.jpg

Punainen lankakin löytynee

Tuosta taidemäärästä on hieman vaikea löytää selkeää punaista lankaa, mutta Kirpilä keräsi lähes pelkästään suomalaista taidetta. Se lienee selvin punainen lanka. Opas puolestaan kertoi, että toinen punainen lanka on ihmisiin liittyvät maalaukset. Kieltämättä kokoelmassa on paljon muotokuvia tai ihmisiä kuvaavia maalauksia. Seuralaisen suosikki oli Ilmari Nylundin Tavernassa, jossa rodoslaisia äijiä istui tavernassa merelle katselemassa. Oppaan mukaan Kirpilä myös hankki huomattavan paljon naistaiteilijoiden teoksia. Itselleni jäi mieleen Fanny Churberg, sillä pidän todella paljon hänen tyylistään. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin se, että maalaukset olivat kovin miesvoittoisia. Siis aihepiiriltään. Mitään matemaattista faktaa minulla ei ole tarjota, sillä en laskenut mieskuvia. Käsittääkseni Kirpilä teki taidehankinnat omien mieltymystensä mukaan ilman muiden apua, ja mieltymys näyttäytyy minun silmissäni hyvin miehisenä. Ja tällä en todellakaan tarkoita Tom of Finland -tyyliä, vaan mm. Nylundin miesmuotokuvia, Marcus Collinin sensuellia maalausta Rautatievaunussa, jossa komea mies nukkuu paidan napit lupaavasti auki, Magnus Enckellin Alaston nuori mies -maalausta ja Olavi Reimanin alastomia miehiä. Tästä äkäisempi vetäisi sen johtopäätöksen, että Kirpilän homous heijastui hänen taidemakuunsa.

Leppoisan luonteen purevia mielipiteitä

Istuskellessani tuossa semimukavassa nojatuolissa, jossa on ihanat leijonatuhkakupit, katselin Kristus-kirkon tornia ja lueskelin Kirpilän kirjoittamia pakinoita. Kaikista lähteistä kävi ilmi, että Kirpilä oli vallan hyväntahtoinen mies, joka ei puhunut muista pahaa ja jolla tuskin oli vihamiehiä, koska hän nyt vain oli niin mukava. Museossa on enemmän maalauksia kuin laki sallii, mutta itse taidekeräilijä jää hieman etäiseksi. Oppaan mukaan monet ovat kysyneetkin, olisiko mahdollista saada enemmän tietoa Kirpilästä. Hänestä ja hänen matkoiltaan on kuulemma monia hauskoja valokuvia, joista hyvin voisi koota pienen lisäosion museoon. Ja nähtävästi sellainen on työn alla. Sitä odotellessa.

Pienen pilkahduksen leppoisan taidekeräilijän mielen syövereihin voi saada hänen pakinoistaan, joita hän kirjoitti yli 300 Kauneus ja terveys -lehteen. Niissä "koiraton, kissaton ja vaimoton helsinkiläislääkäri" kertoilee matkoistaan ja kulinaristista nautinnoistaan sekä kommentoi taidetta ja ajankohtaisia asioita joskus varsin purevin sanankääntein. Kannattaa ainakin vilaista sitä pöydällä olevaa pakinakokoelmaa.

WP_20161106_13_02_51_Pro.jpg

Mitä jäi mieleen

Olen yrittänyt pohtia, mikä teos tuosta paljoudesta erityisesti sykähdytti. En ole päässyt siitä itseni kanssa lopulliseen yhteisymmärrykseen. Tällä kertaa mieleen jäi lähinnä teoksia, jotka olivat mielestäni kamalia. Siis upeiden taiteilijoiden taitavasti maalattuja teoksia, jotka eivät vain satu miellyttämään silmääni. Esimerkkinä vaikkapa Ilja Repinin Kääpiö. Minut tuntien voisi luulla, että Reidar Särestöniemen maalaus olisi ollut ehdoton ykkönen, mutta sekään ei ollut suosikkini. Eniten ehkä sykähdytti koko tunnelma ja ajatus Kirpilän kaltaisesta ihmisestä. Se, että joku on jo nuoresta pitäen arvostanut taidetta, halunnut kerätä sitä tuollaisen määrän ja halunnut pitää sen esillä kotonaan eikä vitriineissä. Ja sitten testamentannut sen meidän muiden nähtäväksi. Arvostan. Niin, ja ne ihanat leijonatuhkakupit...

WP_20161106_12_47_20_Pro.jpg

Olli Miettinen: Mierolan silta (1937)