Helppokulkuinen reitti: tässä matkalla ylöspäin, mutta välillä piti kääntyä katselemaan tulosuunnankin maisemia.

Kukkia reitin varrelta

Helppokulkuinen ylämäki putoukselle

Putoukselle vievä tie on helppokulkuista leveää soratietä. Toki loivaa ylämäkeä, mutta kyllä siitä selviää hieman huonommallakin kunnolla: näin päättelin, kun katselin muita reitillä olevia ihmisiä. Noin 1,5 kilometrin kohdalla onkin jo kohteessa.

Tshahkalputous muodostuu usemmasta porrasmaisesta putouksesta samaan tapaan kuin Kitsiputous, mutta on Kitsiputousta paljon matalampi. Tsahkaljoen yli menee silta, joten putousta on helppo päästä seuraamaan aivan läheltä. Vasta tuolla tajusimme, että tästä olisi voinut tehdä ympyräreitin ja kävellä isolle tielle ja sieltä autolle.

Tsahkalputous

Sinirinta ja kahvit

Eihän näin lyhyellä matkalla oikeasti tarvitsisi kahvia ja eväitä, mutta niistä tulee omanlaisensa retkitunnelma. Niinpä menimme Tsahkaljärven rannalla olevalle laavulle taukoilemaan pitkän kaavan mukaan ja katselemaan kauempana siintävää Saanaa. Järven nimi hieman pohditutti, sillä Google-kartassa se oli Tshahkajärvi ja Luontoon.fi-sivustolla Tsahkaljärvi. Ehkä pitäisi vaan mennä Čáhkáljávri-linjalla.

Laavu vastarannalta kuvattuna

Kahvitellessa meinasin seota, kun tajusin ympäriinsä lentelevän linnun olevan sinirinta. Lähistöltä kuului nuoremman linnun ääntelyä, joten tämä aikuinen yksikö oli ruoanhakureissulla. Se tuli lopulta useita kertoja aivan muutaman metrin päähän seisoskelemaan, joten sokeampikin lintutarkkailija sen erotti. En siis ole ikinä nähnyt sinirintaa, vaikka tiedän, että tällä seudulla niitä on.

Ei ole kahvittelumaisemissa valittamista

Summa summarum

Kivan helppokulkuinen reitti, joka sopii mainiosti esim. ajopäivään: monesti lähtöpäivänä haluaa tehdä jotain, mutta ei välttämättä halua käyttää siihen useita tunteja tai väsyttää itseään täysin. Retken ehdoton kohokohta oli sinirinta, mutta en tietenkään voi odottaa, että niihin joka kerta tuolla törmäisin.

Välillä kannattaa katsoa taakseen, niin näkee Saanan hieman eri kulmasta

Alkumatkalle hyttysverkko päähän

Keli oli lämpötilan puolesta ok, ei liian kuuma kävelyyn. Tosin välilä satoi juuri sen verran vettä, että goretex-takki tuli tarpeeseen. Sitä sitten veivasin eestaas, kunnes lopulta totesin, että parempi jättää päälle. Alun koivikkomaastossa myös hyttyset viihtyivät. Ylempänä niistä ei enää ollut vaivaa. Muita ihmisiä ei menomatkalla näkynyt. Iltapäivällä porukkaa tulikin sitten enemmän vastaan: monet olivat varmaankin odottaneet sääennusteen lupaamaa aurinkoisempaa iltapäivää.

Noin 2,2 kilometrin kohdalla ison haljenneen kiven kohdalla polku erkanee. Vasen polku vie Pikku-Mallan huipulle, suoraan mentäessä pääsee Kitsiputoukselle. Me jatkoimme suoraan. Edessä siinsivät Mallalammit ja yksinäinen kaakkuri. Välillä käveltiin melko tasaisessa maastossa, kunnes vähitellen noustiin ylemmäksi.

Mallalammit, jossa näimme yksinäisen kaakkurin

Sotahistoriaa tunturissa

Saksalaisia oleskeli Kilpisjärvellä toisen maailman sodan aikana, ja heidän tekemiään rakenteita on yhä nähtävissä myös Mallan luonnonpuistossa. Metsähallituksen tutkimuksesta olen joskus lukenut, että rakennelmia olisi löydetty noin 180. Melkoinen määrä. Tälläkin reitillä näkyi muutamia jäänteitä menneisyydestä. Näkyvin oli kunnostettu korsu hieman ennen Kitsiputousta. Ihan mukavan tuntuinen rakennus ja hauska peltikatto. Tosin on ehkä ollut vähemmän hauskaa sotareissussa.

Sotahistoriaa reitin varrella.

Korsun jälkeen laskeudutaan hieman alaspäin, ja tästä alkaa kenties reitin vaativin osuus. Ei mitenkään sikajyrkkää, mutta rakkaa jossa saa olla tarkkana. Tosin siihen on aseteltu isoja leveitä kiviä, jotka helpottivat kulkemista. Tällaisella kelillä liukkaus asetti omat haasteensa.

Rakkaa

Ja tällä pätkällä kuvasin myös nättejä kukkia. Vasta jälkikäteen netistä tarkastin, että taisin tulla kuvanneeksi harvinaisen varputädykkeen, jota ei muualla edes kasva.

Tätä kuvittelen varputädykkeeksi. Jos tunnistus meni metsään, niin saa ilmoittaa.

Mallan kyyneleet biisissä ja livenä

Koko matkan päässäni soi Taiskan "Haltin häät" -kappale. Voiko noissa maisemissa kävellä ilman että se tulisi mieleen?! Kanssaretkeilijän mukaan helposti, koska on kuulemma ärsyttävä laulu. Niinpä jätin biisin soimaan päähäni, jossa se ei ärsyttänyt muita. Eli Kitsiputousta kutsutaan myös nimellä Mallan kyyneleet, sillä vesi tulee Iso-Mallan huipulta. Laulun sanoista selviää lisää. Kitsiputous lienee Suomen korkein yhtenäisten vesiputousten sarja. Eli vesi ei valahda yhtenä suurena ryöppynä, vaan monien portaiden kautta. Ei se ikinä mikään Niagara ole, mutta tähän aikaan vuodesta siinä on vielä vähemmän vettä kuin alkukesästä.

Mallan kyyneleet eli Kitsiputous; kuva ei tee oikeutta paikalle

Täällä joimme kahvit pitkän kaavan mukaan ja nautimme vesiputouksen kohinasta ja maisemista.

Kahvipaikan maisemia

Koukkaus Pikku-Mallalle

Paluumatkalla poikkesimme vielä Pikku-Mallan huipulle, jonne on suhteellisen helppo nousta. Laki on 738 metriä merenpinnan yläpuolella, ja sieltä näkee kylän, järven ja Saanan (jolla korkeutta 1 029 metriä). Tälläkin kertaa suurin osa ihmisistä taisi valita Saanan, mikä on toki ymmärrettävää. Mutta jos Saanan on jo nähnyt, niin kannattaa kokeilla Pikku-Mallaa. Soma ja vähemmän hapottava reitti.

Kun aiemmin mainostin, etteivät hyttyset enää kiusanneet ylempänä, niin Pikku-Malla oli poikkeus. Itikoita riitti koko nousun ajan, eli hyttysverkko tuli jälleen tarpeeseen.

Sumuisen päivän näkymät Pikku-Mallalta Saanalle ja Kilpisjärveen

Pikku-Mallan laelta kävelimme hyttyset seuranamme parkkipaikalle. Yleensä paluumatka tuntuu lyhyemmältä, mutta tällä reitillä paluu ei tuntunut loppuvan ikinä. Lopulta tulimme kuitenkin lähellä parkkista olevalle Siilasjoen yli vievälle sillalle. Sääennustekin piti paikkansa, joten ilma oli huomattavasti kirkkaampi kuin menomatkalla. Niinpä sain edes yhden aurinkoisen kuvan:

Summa summarum

Reitillä on upeita maisemia, sotahistoriaa, mielenkiintoisia kasveja ja lintuja sekä mahdollisuus korvamatoiluun Haltin häiden parissa. Eli jokaiselle jotakin. Kitsiputous oli vaikuttava. Onneksi pääsin vihdoinkin näkemään sen.

Ylämäki alkakoon.

Ylämäen jälkeen tulee alamäki

Taas mietin, että miten sinne ylös pitäisi kulkea. Viimeksi menin Tunturikeimiön pihan poikki, kun siellä ei näkynyt ihmisiä. Nyt siellä näytti olevan jonkinlainen ripariporukka, niin kiersimme hieman eri kautta Naistenlammen rantaa pitkin. Mutta väkisinkin päädyimme jonkin mökin ja puuvajan nurkalle. No, siitä sitten tuttua reittiä ylöspäin.

Laella pidimme tietysti pienen kahvitauon ja ihailimme lähistöllä tepastelevan kapustarinnan menoa. Taukopaikka oli mainio, koska ison kiven suojassa ei tuullut ja myöhemmin alempana pysähtyminen olisi ollut tuskallista hyttysten takia.

Keimiötunturin laelta voi kahvitauon lomassa ihailla Pallaksen maisemia.

Hyttysiä ja vielä vähän lisää hyttysiä

Kahvitauon jälkeen lähdimme polkua pitkin kohti Keimiöjärveä. Yhä tuttua reittiä viime syksystä. Kun polku kääntyisi lähellä puurajaa jyrkästi vasemmalle, niin jatkoimme eteenpäin. Tästä alkoi reitin uusi osuus, ja matkaa vuokratuvalle tulee noin 1,5 km.

Tällaisessa maastossa Keimiöjärven rannalle

Laskeuduimme jonkinmoiseen kuruun, josta kartan mukaan lähti polku oikealle. Itse kävelin onnellisesti ohi, mutta onneksi kanssaretkeilijällä on paremmat silmät. Tämä väli oli välillä hieman vaikeakulkuisempi kuin muut kohdalla tällä reitillä. Vesi lirisi jossain isojen kivien alla, kun talsimme eteenpäin. Ja hyttyset iskivät kimppuun oikein kunnolla. Kanssaretkeilijä tosin ilmoitti, ettei kunnolla edes huomannut hyttysiä. Mulla niitä oli suu ja silmät täynnä, ennen kuin tajusin laittaa hyttysverkon. Melkein meinasi retkihuumori loppua kesken, mutta itsekseni jupisten pääsin kuin pääsinkin rannalle.

Alun perin oli suunniteltu, että kävisimme rannalla pulahtamassa, mutta hyttysten takia jätimme väliin. Tässä vaiheessa kanssaretkeilijäkin nähtävästi huomasi itikat. Mutta eipä se ranta muutenkaan ollut niin houkutteleva, joten ei suunnitelman muutos sinänsä haitannut. Siitä sitten paluu autolle, mutta ylempänä piti vielä juoda lähtökahvit.

Keimiöjärven rannalla jäi uinti väliin.

Arctic Sauna Worldiin rentoutumaan ja pulikoimaan

Järvipulikoinnin sijaan päätimme, että suuntaamme suoraan autolta melko lähellä sijaitsevaan Arctic Sauna Worldiin Jerisjärven rannalle. Hyvä vaihtoehto. Olimme siellä juuri sopivaan aikaan ensimmäisten joukossa, joten ei ollut ahdistavaa ihmispaljoutta. Olihan siellä toki koronarajoitusten vuoksi rajoitettu väkimäärää, mutta mitä vähemmän ihmisiä, sen parempi. Sääntö pätee myös kulkutaudittomaan aikaan.

Saunamaailma oli kiva kokemus. Tosin sitä infrapunasaunaa en ymmärrä. Ehkä teimme jotain väärin. Oli pakko poistua melko nopeasti, koska siinähän tuli melkein vilu. Miljöö oli toki yritetty saada hauskasti kotamaiseksi, mutta ei se paljoa lämmitänyt. Myöskään yläkerrassa sijaitsevan saunan näkymä suoraan uimarappusille ei ollut suosikkini: sauna sinänsä oli miellyttävä. No, monista on varmaan kiva katsella ihmisiä tai jopa tulla katselluksi. Tai ehkei moni edes ajattele asiaa sen enempää. Ainahan mulla on vaihtoehtona mennä pulikoimaan hyttysten kanssa Keimiöjärveen, joten paras olla ihan hiljaa.

Ja ettei jää liian negatiivista kuvaa, niin saunamaailmassa oli oikeasti tosi kivoja saunoja. Savusauna oli lempparini: ihanan hämyisä tunnelma ja mielettömän pitkävartinen löylykauha. Kelosaunan sisustuksesta myös pidin. Ja rivin viimeisessä saunassa upeat maisemat järvelle, jossa piti käydä vilvoittelemassa lähes jokaisen saunan välissä jälkeen.

Keimiötunturin laella ei ollut ruuhkaa

Summa summarum

Keimiötunturi ei petä, koska perustylsä metsäosuus jää pian taakse ja avara tunturimaisema avautuu. Lisäkoukkaus järvelle ei ollut mitenkään ihmeellinen, eli hyvin voisi jättää väliin. Toki ilman hyttysiä se olisi ollut aavistuksen nautittavampi. Ja yhä edelleen olen sitä mieltä, että tunturin laelta kannattaa palata osittaista ympyräreittiä. Toki maisemat ovat avarammat, jos marssii samoja jälkiä pitkin, mutta tykkään siitä tunturinreunareitistä.

Uiton kierto lisättynä pistolla Venäjänhiekalle oli noin 8,6 kilometriä pitkä helppokulkuinen rengasreitti. Todella rauhallisella etenemisellä ja pitkähköllä uinti- ja kahvitauolla aikaa kului noin 4 tuntia. Suositeltu kulkusuunta on myötäpäivään. Olisi kiva, jos sitä myös noudatettaisiin, koska varsinkin pitkospuuosuuksilla voi olla hankala väistää vastaantulijaa.

Kunnostuksen tarpeessa

Letut alussa, lopussa vai sekä että

Sammakotammen parkkipaikka oli yhtä paikkaa vaille täynnä klo 11:n maissa. Eli saimme viimeisen paikan. Lähtöpisteellä oli letunpaistaja. Hetken piti pohtia, mitä tekisimme, mutta säästimme letuttelun retken loppuun. Menomatka Uiton kierron haaraan saakka kulki hienossa harjumaisessa mäntymaastossa ja suomaisemassa. Välillä oli pientä nousua ja kivikkoista polkua.  Ja tämän minäkin tunnistin harjumaisemaksi (viittaan tässä muutama kirjoitus taaksepäin mainitsemaani "köyhän naisen Punkaharjuun". 

Taukopaikka menomatkalla

Venäjänhiekalla kahvittelua

Jos kiertää Uiton kierron, niin kannattaa ehdottomasti poiketa Venäjänhiekalla. Matka pidentyy 800 metrillä, mutta on se sen arvoista. Hiekkaranta on todella hieno. Kävellessäkään ötökät eivät kauheasti kiusanneet, mutta rannalla niitä ei ollut yhtään. Ranta syveni loivasti, ja vesi oli todella lämmintä. Raikasti kuitenkin oloa näinä hellepäivinä.

Venäjänhiekalla

Viime syksynä Pyhätunturin reissulla ihastuin vesistöjen ylitykseen veneellä. Nyt se olisi ollut mahdollista, jos matkaa olisi jatkanut eteenpäin Kalmoniemeen. Seurueemme oli kuitenkin sopinut alle 10 kilometrin mittaisesta reitistä, joten veneylitys jäi toiseen kertaan. Tosin lyhyttä reittiä toivonut oli aliarvioinut jaksamisensa ja mietti loppumatkalla, että olisi hyvin vielä jaksanut Aution kierron eli yli 3 kilometrin lisälenkin.

Näkymä sillalta

Pitkospuinen paluumatka

Venäjänhiekalta palasimme 400 metriä risteykseen, josta suuntasimme Uiton kämpän pihaan. Siellä olisi ollut tulistelumahdollisuus, mutta eväät oli jo syöty. Eikä kyllä ollut mitään tulisteltavaankaan. Ja taisi olla metsäpalovaroituskin päällä. Se siitä. Kämpän riippusilta näytti vankalta ja uudelta mutta oli jännän huojuva. Paluumatka oli kivettömämpi ja tasaisempi. Ja matkalla oli paljon pitkospuita. Ja lopussa odotti lettu!

Paluumatkan puisia juttuja

Varvikossa iso ampiaispesä

Summa summarum

Upea ilma, upea reitti, ihana hiekkaranta. Olisi ollut huonollakin ilmalla. Venäjänhiekalle voisi joskus mennä telttailemaan. Myös  vesistön ylitys veneellä jäi odottamaan. Eli tämän reitin voisi vetää uudestaan, mutta ehkä ensi kerralla lähdetään Pohjoisniemestä, jolloin tulisi nähtyä reitistön toinenkin puoli. Silloin voisi nähdä Täyssinän rauhan rajakivenkin (tuttu nimi muttei enää mitään muistikuvaa, minkä sodan se päätti; piti googlettaa).

Hiittenkarin reitti kulkee koko ajan lähes vedenrajassa, eli kovin korkealla ei olla. Reitti on todella helppokulkuinen: ei korkeuseroja, mutta joitain juuria ja isompia kiviä toki on. Heikompijalkaisempikin pärjää. Virallista eväspaikkaa ei ollut. Koska matka oli muutenkin niin lyhyt, jätimme evästelyn hiekkarannalle, jonne suuntasimme loppupäiväksi uimaan.

Reitin varrella

Köyhän naisen Punkaharju

Netissä reittiä oli kuvailtu upeana harjuna vähän Punkaharjun tyyliin. Minä sanoisin ”köyhän naisen Punkaharju”. Eli uskon sen toki olevan harju, mutta mielessäni oli Ahveniston ja Iso-Melkuttimen tyyliset harjumaisemat, joihin tätä ei ihan voi verrata. Kansantarun mukaan kapea niemi on jättiläisen tekemä. Tarinan voi lukea kokonaisuudessaan matkan varrella olevasta kyltistä.

Helppokulkuinen reitti Pyhäjärven maisemissa

Samaisen kyltin vieressä oli iso kivi, jonka päälle oli kiinnitetty pieni risti. Kyltin mukaan ristillä muistetaan kauttualaista puusepänoppilasta, joka kuoli SG-7-purjelentokoneen maahansyöksyssä pitkänäperjantaina vuonna 1951.

Muistutus lento-onnettomuudesta

Summa summarum

Hiittenkarin niemi on hieno. Sellainen harjumainen… En lähtisi tänne varta vasten ajelemaan kauempaa, mutta näin lähistöllä ollessa pidän sitä silti käymisen arvoisena paikkana. Pyhäjärvi näkyy käytännössä koko ajan, joten kiva järvimaisemareitti. Helposti ja lähellä.

Reitti päättyy

Turunväylän (tie 204) varressa on iso parkkipaikka, josta pääsee 300 metrin mittaista polkua pitkin suoraan reitille. Me ajoimme pidemmälle hiekkatietä ja Kurjenpesän parkkikselle, jossa myös oli kivasti tilaa autoille kymmenen maissa lauantaina aamupäivällä.

Historiaa ja pitkospuita

Suuri osa Savojärven kierroksesta kulkee suomaisemassa pitkospuita pitkin. Alkumatkan leveähkö hiekkatie ja leveät tellingit mahdollistavat kulkemisen myös pyörätuolilla. Reitti on helppokulkuinen, sillä korkeuseroja ei juurikaan ole (paitsi hieman luontopolulla, jos sen haluaa kiertää). Aivan alussa Savojärveä ei näkynyt, mutta suuri osa reitistä kulki järvimaisemissa.

Noin 300 metrin jälkeen oli heti historiallinen nähtävyys eli Kuhankuonon vanha rajakivi. Se on yhä seitsemän kunnan rajakivenä. Tähän saakka reitti on esteetön.

Rajakivi

Ahti Jalosen muistokivi

Lisää historiaa löytyi noin kilometrin kohdalla, kun polku poikkesi Ahti Jalosen muistokivelle. Kivessä luki ”valkoisen terrorin uhri” ja kuolinvuosi 1918. Netti tiesi kertoa, että Ahti oli nuori punakaartilainen, jonka suojeluskuntalaiset ampuivat. Joka helatorstai muistokivelle viedään kukkasia, joita oli nytkin kiven päällä.

Pitkospuita riitti sekä suolla että kuivalla maalla

Rantapihan kautta hämmentävälle luontopolulle

Pitkospuut ja tie vievät lopulta Rantapihaan, jossa on kioski ja puuseet. Täältäkin olisi voinut reitin aloittaa. Alueella oli joitain ihmisiä telttailemassa ja uimassa, eli liikaa populaa meidän makuun. Niinpä suuntasimme suoraan eteenpäin luontopolulle.

Meikäläiselle liian haastava luontopolku

Luontopolku oli kyltin mukaan 1,4 kilometrin mittainen. Kartassa se oli 800 metrin kierros. Me kiersimme 2 kilometriä. Minusta nimenomaan luontopolut pitäisi merkitä sillä tavalla, että tampioinkin retkeilijä pysyisi reitillä ilman mitään apuvälineitä. Eli jos tulee risteyksiä, niin ne pitää merkitä todella hyvin. Ja mielellään sellaiseen kohtaan jokin välimatkatieto ja tietty kiertosuunta. Mä jouduin katsomaan maastokarttaa, kun reitillä ei ollenkaan tullut vastaan odottamiani kohtia. No, oli sitten heti kättelyssä lähdetty kiertämään just päinvastaiseen suuntaan, mitä olin kuvitellut. Ei ihme, että oli hankala pysyä kartalla. Minut siis voinee laskea tampioksi. No mutta, ei ollut häävi luontopolku. Ehkä siihen vaikutti lievä ärtymykseni kartanlukutaidottomuudestani. Mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että reitti olisi pitänyt merkitä selvemmin.

Savojärvi

Kahvia, kiitos

Pian luontopolkukoukkauksen jälkeen oli nätti taukopaikka Savojärven rannassa. Kahvit kuksiin ja pullat pöytään. Tämä oli noin 6,5 kilometrin kävelyn jälkeen. Loppumatka oli suurimmaksi osaksi pitkospuita, ja varsinkin lopussa oli ihania tupasvilla- ja suopursuketoja. Useammassa kohdassa reitin varrella näkyi myös sisiliskoja, mutta ne olivat sen verran liukasliikkeisiä, etten saanut yhdestäkään kuvaa.

Kahvitauko Savojärven rannalla

Loppureitin maisemia

Uimaranta ilman koppia

Luontopolun pihasta lähti leveä ramppi uimarannalle. Laituri oli kivan leveä, mutta pukukoppeja ei ollut. Koska laiturilla oli sen verran porukkaa, ei tehnyt mieli kiemurrella pienen pyyhkeen suojassa uikkareihin. Niinpä nousimme takaisin ylös ja ajoimme muualle uimaan.

Summa summarum

Pitkospuukohteet ovat kivoja, ja suon tuoksu on yksi lemppareistani (toinen lemppari on tuomi). Eli jo pelkästään niiden perusteella reitti on mahtava. Lisäksi väkeä oli hämmentävän vähän liikkeellä, mikä on aina pelkkää plussaa.

Kahden piilon kierros keskeytyy

Olimme parkkipaikalla (Piilolammintie 162) ennen kymmentä. Vastaan tuli muutamia ihmisiä, jotka olivat jo lenkkinsä tehneet ja lähdössä pois. Kahden piilon kierros erkani vasemmalle melkein heti parkkipaikan jälkeen. Jo alku näytti hieman haastavan liukkaalta ja lumiselta, mutta pian reitti katosi veden alle kokonaan. Viereinen joki tulvi, joten eteneminen oli hidasta ja kosteaa, kun joutui kiertelemään ja etsimään parempaa reittiä. Ja kun luuli, että seuraavan askeleen alla olisi pelkkää lunta tai jäätä, niin eikös jalka kuitenkin uponnut nilkkaa myöten vesisohjoon. Kartasta näimme, että reitti helpottuisi siinä vaiheessa, kun pääsisimme metsätielle. Eteneminen oli kuitenkin niin hidasta ja märkää, että päätimme kääntyä takaisin. Kellosta katsoin, että 900 metrin matkaan meni 34 minuuttia.

Kahden piilon kierros -reitti kulkisi suoraan eteenpäin

Lennosta uusi reittisuunnitelma

Emme tehneet tästä ongelmaa, koska muitakin vaihtoehtoja oli. Piilolammin kiertävä reitti olisi ollut 2,3 kilometriä, mutta päätimme tehdä omanlaisemme reitin: Piilolammin vasenta rantaa päätyyn ja sieltä Kiiskilammen laavulle kahvittelemaan.

Heti reitin alussa oli tulistelupaikka ja laituri, joka oli kokonaan jään alla. Sitä jäimme miettimään, että miksi klapeja pitää heitellä jäälle. Tämä havainto koskee monia tulistelupaikkoja, ei vain tätä. Polku on kuivaan aikaan helppokulkuinen, mutta nyt vesi teki pieniä haasteita, kuten kuvasta näkyy.

Vesieste reitillä

Piilolammin jälkeen reitti eteni polkua pitkin ylös ja pian metsätielle. Vielä oli ladun rippeetkin näkyvissä. Reitti on hyvin merkitty, joten eksymisvaaraa ei ole.

Hyvät reittimerkinnät

Kuvan kyltissä Kiiskilammelle on 2,3 km. Kun tovi taivallettiin eteenpäin, niin tienhaaran kyltissä oli Kiiskilammelle yhä sama matka ja nuoli oikealle. Hämmentävää. Kartasta katsoin, että nähtävästi lammelle pääsee kahta reittiä pitkin, mutta karttaan oli tosiaan merkattu kulkureitiksi se vasemmalle kääntyvä tie. Kahvihammasta jo kolotti, niin käännyimme kyltin vastaisesti vasemmalle. Näin tuli lyhyempi matka ja pääsi nopeammin tauolle.

Metsätietä pitkin oli helppo edetä. Kaksi puuta oli tielle kaatunut, mutta ei haittaa kävelijää.

Kahvitauko Kiiskilammen laavulla

Matkalla alko lumipyry, mutta Kiiskilammen laavulle saavuttuamme päiväkin taas paistoi. Ainakin 10 minuuttia, koska pian taas satoi lunta. Päätimme, että tullaan tänne uudestaan siinä vaiheessa, kun pääsee pulahtamaan. Laituri oli hyvä, mutta lampi vielä jäässä (uikkarit on aina varoiksi repussa).

Taukopaikka

Aina on aikaa kahville

Paluu samoja jälkiä pitkin

Jos parkkipaikkaa ja Piilolammin rantaa ei lasketa, niin emme törmänneet kehenkään reitillä. Ihanan rauhallisesti sai olla. Toki näin korona-aikana on hyvä, ettei taukopaikoilla ole tungosta, mutta minä iloitsen aina, kun en törmää kehenkään.  Paluumatka sitten kulkikin samaa reittiä takaisin.

Tällä kuusella on jännä kasvupaikka. Ei ainakaan mene massan mukana.

Piilolammilla

Summa summarum

Kytäjä-Usmi on osoittautunut luottoretkipaikaksi. Kahden piilon kierrosta kokeillaan uudestaan sulempaan aikaan, niin ei tarvitse kahlata. Tämä oli hyvä ex tempore -reittivalinta juuri tämän päivän fiilikseen ja keliin.

Reitin liukkain osuus parkkipaikalta ensimmäiselle laavulle

Liukas alku

Olimme parkkipaikalla (Tauluntie 146) klo 9.30, jolloin siellä oli vain kolme autoa. Kun iltapäivällä palasimme, parkkis oli täynnä ja autoja oli parkissa tien varrella. Kannatti olla ajoissa. Ensimmäiset 900 metriä kulkivat jäistä metsäpolkua pitkin, joten astella sai varovasti. Järvelle ja laavulle saattuamme jatkoimme matkaa vastapäivään. Se olikin aurinkoisempi ja sulempi puoli. Toisella puolella järveä oli hieman enemmän korkeuseroja ja lumisia/liukkaita kohtia. Aurikoisemman puolen haittapuoli oli siinä, että myös polun varrella köllöttelevä kyy arvosti lämpöä. Ai että kun mä en tykkää käärmeistä. No, siitäkin selvittiin.

Harjumamaisemaa

Uintihaaveilua

Vajaan neljän kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme sukeltajien paikkaan. Olin lukenut, että järven vesi on todella kirkasta ja sukeltajien suosiossa myös talvisin. Järvi oli jäässä, mutta rantojen sulat kohdat ainakin näyttivät houkuttelevan kirkkailta. Teki mieli pulahtaa. Sukellus tuskin sopisi minulle edes kesällä, mutta erityisesti talvella ajatus tuntuu kylmäävältä: jotenkin kesällä tuntuisi helpottavamalta tietää, että pinta on aina suoraan yläpuolella, mutta talvella pitäisi ensin löytää se reikä, josta on tullut. Ja kun vielä on se järjetön kammo kareista, oksista, mönjästä, pohjasta ja ylipäätään pinnanalaisesta elämästä (tai elottomuudesta), niin ihan heti en ole harrastusta aloittamassa. Tosin Karibian sinessä vedenalainen elämä ei kammottanut, eli ehkä mulla vielä on toivoa.

Sukeltajien avanto

Tulistelua Lepakkolaavulla

Heti avannon jälkeen saavuimme Lepakkolaavulle eli makkara- ja kahvitauolle. Puuvajassa oli melko kuivia puita, mutta aivan järjettömän kokoisia halkoja. Onneksi siellä oli kirves. Vielä kun sillä olisi jaksanut iskeä pölliä... Joku oli virittänyt korkealle puuhun jännän näköisen lintulaudan – ämpäri, jossa oli reikiä. Joku paikallinen heppu tiesi kertoa, että alueella on myös harmaapäätikkoja. Itse en nähnyt kuin sinitiaisia, variksia ja joutsenia.

Tauko Lepakkolaavulla

Koukkauksia harjumaisissa niemissä

Kun tänne saakka tulimme, niin kyllähän ne kaikki niemennokatkin piti kiertää. Samoojien sillan jälkeen ensimmäisenä on Nappilahdennokka ja toisena Tokholmannokka. Maastokartat-sovelluksesta olin etukäteen katsonut, että jälkimmäiseen ei johtaisi polkua, mutta kyllä sinne polku menee. Ja vieläpä erittäin hyvä. Harmi, että termari oli jo tyhjä, koska molemmissa paikoissa olisi ollut kiva kahvitella. Tosin laavulla oli lämpöisempää ja tuulettomampaa.

Polku Tokholmannokkaan

Potentiaalinen kahvittelupaikka Tokholmannokassa

Harmitus jäi

Kuten alussa jo mainitsin, järven toinen puoli oli viileämpi ja lumisempi. Vähitellen vastaan alkoi tulla muitakin retkeilijöitä. En tiedä, mikä olisi suositeltu kiertosuunta. Ensimmäisellä laavulla piti hyödyntää wc:tä, jossa oli jopa paperia. Mahtavaa! Samaisessa paikassa ehdin myös ärsyyntyä, kun jokin seurue oli laavulla ja antoi ison koiran olla pöydällä. Siis oikeasti! Millainen ihminen on sitä mieltä, että on ok pitää kuratassuista koiraa ruokapöydällä oltiin sitten ulkona tai sisällä? Tai ihan sama, vaikka olisi puhtaatkin tassut. Tuon perusteella tein syväanalyysin omistajasta, diagnoosi on vähemmän mairitteleva.

Katso autoillessakin ylös

Autoillessa tulee harvemmin katselua ylöspäin taivaalle, koska yleensä vastustajat ovat samalla tasolla. Parkkiksen lähellä on Räyskälän ilmailukeskus, jossa kolmion takaa tullessani pysähdyin nätisti päästämään toiset autot ensin. Jos olisin tajunnut katsoa yläoikealle, niin olisin päästänyt myös sen pienlentokoneen ensin. Kentälle laskeutuva kone sinänsä ei yleensä ole ongelma, mutta tällä roikkui perässä varmaan kymmenmetrinen paksu köysi, joka viisti maata koneen ollessa vielä korkeammalla. Oli todella lähellä, ettei osunut autoon. Ei siinä ihan elämän filminauha silmissä pyörinyt, mutta hieman hätkähdin.

Summa summarum

Loppi on kiva retkipaikka. Vuosi sitten käytiin Komion luonnonsuojelualueella, josta tykkäsin paljon. Ja Iso-Melkutin ei todellakaan kalpene vertailussa. Yleensäkin reitit, jotka kulkevat järvien ympäri ovat kivoja, koska vesistö tuo niihin oman tunnelmansa. Ja ne on helpompi hahmottaa, kun näkee vastarannalle. Nyt porukkaa oli suhteellisen vähän, joten äänimaailma oli rauhallinen. Ehkä kesän vilkkaimpina aikoina hermostuisin vastarannalta kaikuviin kailotuksiin työasioista, lasten harrastuksista, koiran ummetuksesta jne. (ehkeivät kaikki välitä tai tajua, että muutkin kuulevat asiat veden äärellä).

Jatkoon.

Kuljimme myötäpäivään rantoja pitkin, jolloin matkaa kertyi reilu 7 km ja aikaa kului taukoineen kolmisen tuntia. Jos haluaa suoraan jylhimpiin maisemiin ja parhaisiin tulistelupaikkoihin, niin silloin kannattaa lähteä vastapäivään.

Piipahdus Hovukselle

Heti sillan jälkeen oli ensimmäinen tulistelupaikka. Kaikilla nuotiopaikoilla oli mukavasti kuivahkoja puita, vaikka ilma olikin kostea. Kuljimme rauhassa rantoja pitkin. Reitti oli paikoin todella kurainen ja vetinen, joten varrelliset gore-tex-kengät olivat hyvä valinta. Myös saappaita näki monilla. Tennariretkeilijöitä en tajua.

Kalliomaisemaa

Pian olimme rantakalliolla, josta pääsi näppärästi viereiselle Hovuksen saarelle. Tai no, näppärästi siinä tapauksessa, että uppoaa melkein nilkkaa myöten mutaan ja taiteilee lopun aikaa saarten väliin heiteltyjen paksujen ja liukkaiden oksien päällä. Mutta pakkohan siellä oli käydä. Emme kuitenkaan jääneet kiertämään Hovusta, koska halusimme kiertää Linlon kokonaisuudessaan ennen hämärän tuloa.

Uintia ja makkaraa

Makkaranpaistopaikkamme oli melkein saaren toisessa päädyssä eli Kittelvikenin pohjukassa, jossa oli grillikota (tosin meistä se oli enemmänkin huvimaja kuin kota). Viereisellä niemisaarekkeella oli houkuttelevan näköisesti laituri ja portaat, joten mielessä kävi myös nopea pulahdus, sillä uikkarit oli varoiksi repussa (kuten ne yleensä aina ovat). Se ajatus hylättiin nopeasti, kun tauolla oli tullut vähän viileä, mutta kun joku toinen retkeilijä sattui sopivasti dippaamaan itsensä veteen, niin siitä se ajatus heräsi uudestaan: seuralaisen vuoden ensimmäinen pulahdus tuli suoritettua heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Pukukoppeja ei siis ole, mutta äkkiäkös uikkarit vaihtaa ison kuusen katveessa – varsinkin kun ruuhkaa ei ollut.

Uintipaikka

Vaihtelevaa maastoa

Linlo on siitä kiva, että siellä on vaihtelua: synkkää kuusikkoa, kalliomännikköä, tervalepikkoa, merenrantakallioita, kivikkorantaa, ruovikkoa jne. Makkarapisteeltä etenimme jälleen mahdollisimman paljon rantoja pitkin kohti saaren länsipuolta. Reitti on melko helppokulkuista vaikka jalkoihinsa saa tokia katsoa ettei kompastele juurakoihin, mutta kalliot voivat olla todella liukkaita märällä kelillä. Yhden alaspäin viertävän kalliokohdan menin suosiolla lähes pyllymäkeä. Mutta mä taidan olla vähän turhan varovainen toisinaan.

Jylhimmät kalliojyrkänteet ovat itse asiassa melko lähellä reitin alkua. Nähtävästi monet kiertävät saarta vastapäivään tai sitten eivät edes etene Högbergetin kalliota pidemmälle. Ainakin ihmisvirta oli meitä vastaan retken loppupuolella. Tässä kohtaa reitillä oli useampia portaita. Jos joku haluaa lukea saaren florasta ja faunasta enemmän, niin netistä löytyy yksityiskohtainen yli 100-sivuinen esitys "Kirkkonummi Linlon saari – Luontoselvitys 2019".

Kalliomännikköä

Kahvittelua

Kirkkonummen kunnan sivuilla on kaksi karttaa saaresta. Molempiin karttoihin on merkitty tulistelupisteet: toisessa kartassa on neljä (katoksellista) ja toisessa kuusi pistettä. En tullut laskeneeksi, mutta väittäisin, että luonnossa niitä oli enemmän kuin kuusi. Tai ainakin oli useampia nuotioita, joissa oli ritilä, mistä tuli heti virallisempi olo kuin pelkästä kivikasasta. Harmittaa, että en tullut katsoneeksi, oliko niissä myös puuvajat. Makkarapisteellä ei kahvia juotu, joten kahvittelupaikaksi valittiin kiva kallio, josta näki Svartholmenin (kuvassa etuoikealla) ja viereiseen Långholmenin saareen.

Aina on aikaa kahville

Retkihaasteen aloitus

Netissä pyörii 52 kohdan retkihaaste, joka kannustaa vuoden aikana retkeilemään erilaisissa kohteissa. Viime vuonna en siitä innostunut, vaikka retkiä taisi tosiaan tulla täyteen 52. Ajattelin, että tuleeko retkihaasteessa sama ongelma kuin lukuhaasteessa, että loppuvuodesta keksimällä keksin kohteita, joihin haasteen teema sopisi. Eli lukuhaastetta en ole minään vuotena saanut kasaan, koska en ikinä valitse kirjaa haastekohdan perusteella: valitsen kiinnostavan kirjan ja luettuani katson, sopiiko se johonkin haastekohtaan. Alku onkin aina helppoa, mutta loppuvuodesta tuskailen joidenkin teemakohtien, tyyliin "kirjailijan nimi on palindromi" tai "kirjassa esiintyy kolmijalkainen täplikäs koira", kanssa. Siksi suhtaudun vielä hieman skeptisesti retkihaasteeseen ja toivon, etten loppuvuodesta turhia jäkitä ja ota paineita, että lista on saatava täyteen. Tämä retki kuitenkin aloitti listani ja meni kohtaan 32 "rapainen retki".

Summa summarum

Todella kiva paikka. Tänne tullaan ehdottomasti keväämmällä uudestaan. Nyt jäi kiertämättä saaren läntisellä puolella yksi saareke ja saaren keskiosa, eli nähtävää on vielä toiseksikin kerraksi. Silloin on muistettava kiikarit, koska nyt jäi harmittamaan, etten tunnistanut muutamia vesilintuja paljain silmin.