Vapun harjumaisemista Ahvenistolla jäi kivat fiilikset, joten suunnattiin jälleen samantyylisiin maisemiin. Tällä kertaa tosin lätkäistiin kaksi reittiä kerralla. Se osoittautui hyväksi ideaksi. Päijänteen kansallispuisto on sen verran iso ja laaja, että reitit lähtivät eri paikoista. Se toki vaati syntistä bensa-autoilusiirtymää, mutta näillä mennään.

Kevyttä käppäilyä Pulkkilanharjulla

Aloitimme Asikkalasta Pulkkilanharjun luontopolulta, joka lähtee Karisalmen pysäköintialueelta. Aamupäivällä parkkiksella oli hyvin tilaa, mutta myöhemmin iltapäivällä väkeä oli kuin pipoa. Saatan syyllistyä karkeaan yleistämiseen ulkonäön perusteella, mutta en usko, että monikaan heistä kiersi luontopolun vaan lähinnä nautti parkkiksen rantamaisemista.

Luontopolku on merkitty sinisillä merkeillä ja kulkee helpossa maastossa. Varsinainen luontopolku on 2,2 km, mutta jos kiertää Viinasaareen saakka, niin matkaa kertyy vajaa 5 km. Valittiin koko rahan kierros, johon meni aikaa hieman reilu tunti rauhallisella kävelyllä ja muutamilla stopeilla (ilman eväitä). Tykkäsin, kun noinkin lyhyelle reitille mahtui monenlaista maastoa ja nähtävää: kangasmaastoa, silta, järvi, koivikkoa ja vanhaa kuusikkoa kääntöpaikalla, soistuvalla osiolla pitkospuut jne. Myös autotie oli lähellä, joten erätunnelmaan ei pääse. Eksymään tuolla ei pääse, koska vaikka harhautuisi hyvin merkatulta reitiltä, niin toisella puolella on Päijänne ja toisella puolella vajaan 500 metrin päässä pikitie.

Jos olisin huonohampainen majava, niin tää olisi mun puunrunko

Reitin varrella ei ole mitään varsinaista taukopaikkaa. Hiekkarannalla olisi voinut juoda kahvit, mutta tuuli oli sen verran kova, että kahvi olisi jäähtynyt matkalla termasta kuksaan. Päätettiin jättää kahvit parkkipaikan rantaan, jossa oli kiva ja tuuleton paikka.

Päiväkahvit Päijätsalossa

Luontopolulta suuntasimme Sysmään Päijätsaloon, joka kuuluu osittain Päijänteen kansallispuistoon. Pulkkilanharjulta sinne ajoi puolisen tuntia. Parkkipaikka ei ole iso, ja se oli täynnä heti puolenpäivän jälkeen. Ajettiin hiekkatieta hieman eteenpäin ja jätettiin auto leventeelle.

Joltain on jäänyt sairaan hieno Hippo-putkihuivi

Polku oli merkitty sinisin ja punaisin merkein. Koska sininen reitti kulki enemmän rantaa pitkin, valinta oli helppo: sinistä pitkin myötäpäivään Pyydysniemen taukopaikalle. Maasto oli helppokulkuista ja tasaista. Pisin reitti on 4,1 km, mutta meidän kiemurtelulla matkaa kertyi kaksi kilometriä enemmän. Reitin varrella oli ihania opastauluja, joita ei tyylistä päätellen ehkä ole vaihdettu sitten 70-/80-luvun.

Pääkohteena siis oli Pyydysniemen tulistelupaikka, jossa oli myös uintimahdollisuus. Sitä en tiennyt, että siellä on myös kaksi laituria veneitä varten.

Kivikkopolku

Paluureitiksi valitiin rantaa myötäilevä kivikkopolku, jota pitkin pääsi sekä parkkikselle että vuonna 1899 valmistuneella näkötornille. Kiepattiin tornin kautta. Tässä kohtaa oli hieman nousua (torni on Päijätsalon korkeimmalla kohdalla eli n. 80 m Päijänteen pinnan yläpuolella). Näkötorni on historiallisesti merkittävä, koska sotien aikana se toimi ilmavalvonta-asemana. Hieno mutta horjuva. Alaspäin mentäessä erehdyin ottamaan kiinni ohuesta puuritilästä, joka jäi melkein käteen. Ja reunalla oli kivoja muistutuksia siitä, että reunaan ei saa nojata. Jostain luin, että näkötorni kunnostetaan tänä kesänä. Hyvä idea!

Ei tulisi mieleenkään

Summa summarum

Molemmissa reiteissä oli hyvät puolensa, mutta tykkäsin enemmän Päijätsalosta. Se oli metsäisempi ja kauempana autoteistä. Jäi sellainen fiilis, että sinne voisi tulla kesemmällä uudestaan.