Tänään Museokortti johdatti rouvan Kiasmaan. Museoon, jonne en oikeastaan ikinä halua, mutta käyn kuitenkin. Joka kerta olen skeptinen Kiasman annin suhteen, mutta joka kerta löydän sieltä joitain helmiä. Ja paljon sellaista, joka saa huokailemaan. Eikä silleen hyvällä tavalla. Tämä kerta ei ollut poikkeus.

Ensimmäinen takaisku tuli jo kassalla. Jotenkin minulle on päässyt muodostumaan tapa (pakkomielle – tapa – pakkomielle), että kerään kaikki sisäänpääsytarrat korttikotelooni. Täällä ei sellaisia enää ollut, vaan sisäänpääsymerkkinä oli tuollainen kuvassa oleva lärpäke. Onkohan se olevinaan ympäristöystävällisempää tai halvempaa kuin tarrat? Minä kuvittelin lärpäkkeen olevan taipuisaa muovia, mutta kulttuurikumppani piti sitä joustavana pahvina. No, tästäkin takaiskusta selvisin. Ja onhan korttikoteloni jo turhan täysi, joten ei päässyt muodostumaan pulmaa, että minkä entisen tarran peitän.

Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen -näyttely

Käynnin pääkohde oli Koutaniemen ja Alizadin näyttely. Aloitin urakan kevyesti katsomalla lyhyen dokumentin Norjan joukkosurmasta selviytyneistä ja jatkoin Intian naisiin kohdistuviin happohyökkäyskuviin ja siitä Afrikkaan naisten ympärileikkaukseen. Kevyestä kevyempään... Näyttelyä katsoessa tuli mieleen, kuinka viime vuonna Gallen-Kallelan museossa Caj Bremer keskusteli videolla Koutaniemen kanssa ja sanoi, ettei ymmärrä, miksi niin kamalia aiheita on kuvattava. Perustelu oli hyvä, mutta eiväthän nuo mitään hyvän mielen kuvia ole. Vaikka kuinka painotus oli siinä, että kuvattavat eivät kauheuksista huolimatta olleet jääneet pelkiksi uhreiksi. Joka puolella oli varoituksia, että kuvat saattavat järkyttää herkimpiä. Koin kuvat äärimmäisen tyylikkäiksi ja vaikuttaviksi, ja niissä ei mitenkään mässäilty asialla. Eli kuvia en kokenut järkyttäviksi; kyseessä on enemmän kuvien takana oleva todellisuus, joka puski väkisin mieleen. Jos sitä jää miettimään, niin ei paljon hymyilytä, vaikka esimerkiksi happohyökkäyskuvissa kohteet itse nauroivatkin.

Vaikka mielelläni katselen vain iloisia kuvia, niin on hienoa, että valokuvin dokumentoidaan myös elämän nurjempia puolia. Tietoisuus on hyvä asia. Näyttelyn jälkeen pohdimme alakerran kahvilassa, kuinka kauan menee, ennen kuin naisten silpomiset lopetetaan kokonaan. Varmasti on jo parempaan mennyt, mutta näinköhän edes seuraavan sukupolven jälkeen asia on kokonaan unohdettu. Näyttelyssä oli myös tuotu esille, kuinka monet miehet ovat alkaneet puhua naisten ympärileikkausta vastaan. Tosin kyseisellä esimerkillä oli oma lehmä ojassa siinä mielessä, että entisen leikatun vaimon kanssa seksi ei onnistunut, kun taas uuden leikkaamattoman kanssa kaikki on paremmin. Minulle motiivilla ei ole väliä, kunhan jonain päivänä asiat olivat toisin. Eli hyvä, että myös miehet ovat heränneet asiaan, koska eihän kukaan voi uskoa naisten puheita pelkästään...

Helmiä

Pääkohteen jälkeen tuli osuus, johon etukäteen suhtauduin skeptisesti. Kokoelmanäyttelyssä oli kuitenkin pari hienoa teosta. Ensinnäkin Pekka Niskasen videoteos kannatti katsoa. Kesti noin 20 minuuttia. Sinällään en siitä löytänyt mitään hirveän syvällistä, vaikka kaipa teemana oli menetys ja uuden löytäminen. Katsoin sitä ihanan aivottomasti.

Mona Hatoum herätti ristiriitaisia ajatuksia. Jäljempänä puhun niistä huonoa huokailua aiheuttavista teoksista, mutta punaisena hohtava Hot Spot -maapallo oli näyttävä. Tosin en ajatellut sitä, kuinka kriisejä on muuallakin kuin Lähi-Idässä tai kuinka ilmastonmuutos uhkaa. Etukäteen olin teoksen merkityksestä kuullut, mutta minä mietin lähinnä toteutustapaa ja sitä, miltä maapallo näytti Musiikkitaloa tai Eduskuntataloa vasten. Voiko näin pinnallisesti suhtautua merkittävään taiteeseen?

Myös marmorikuulista tehdy kartta oli hieno, vaikka teoksen vieressä pohdinkin, että jollain on liikaa tilaa, aikaa ja marmorikuulia.

Mona Hatoum: Hot Spot

Mona Hatoum: Map

Ennen kuin siirryn huokailemaan paheksuvasti, on vielä pakko mainita Jenni Hiltusen Grind-videoteos. Siinä osittain saamelaisasuihin pukeutuneet naiset tanssivat hidastetusti. Eli pakaroita ja paljasta pintaa. En ole vieläkään ihan varma, miten suhtaudun siihen. Ilmeeni nähtyään seuralainen kysyi, onko minusta väärin, kun saamelaisasuja käytetään tällaisessa teoksessa. Taisin vastata, että tuossa videossa on niin monia asia väärin, etten edes jaksanut pohtia kuumaa kysymystä, kenellä on oikeus esiintyä kansallispuvussa. Kaikesta huolimatta video oli jotenkin hypnoottinen. Eli ehkei siinä lopulta ollutkaan mitään väärää. Lämpenin sille vain hieman hitaasti.

Huokailua sillä huonolla tavalla

En nyt jaksaisi jankuttaa, kuinka pidän valokuvamaisista maalauksista. Pidän. Mutta kurkin myös ulos urautuneesta taidepoterostani, haastan käsityksiäni taiteesta ja yllätyn monesti iloisesti. Kaikesta huolimatta jotkin teokset eivät vain avaudu, ja pohdin toisinaan, että voiko aivan kaikkea kutsua taiteeksi, jos teokselle antaa nimen, syvällisen merkityksen ja sen saa esille yleisölle. Mona Hatoumilla oli muutama helmi, mutta sitten oli myös huoneellinen korkeita hyllyjä, jotka eivät avautuneet.

Myös Jaakko Niemelän Usko-teoksen kohdalla uskoni loppui tyystin.

Olenkin aivan järkyttynyt, kun en nähnyt yläkerrassa sitä teosta, jossa oli miehen rintakarvakuva ja sen vieressä tuolilla rintakarvoja. Seuralainen näki. Miten saatoin missata sen? Ei tietenkään saisi dissata, jos ei ole jotain nähnyt. Eli nyt en saa tietää, että olisiko teos mennyt helmi- ja huokailulokeroon...