Kuopiossa olleen Edvard S. Curtisin intiaaniaiheisen valokuvanäyttelyn jälkeen intoilin loppukesällä Kotkan valokuvakeskukseen tulevasta Pine Ridgen intiaanireservaattinäyttelystä. Näyttely avautui 4.8., ja tänään sitten kävin siellä.

Siinä missä Kuopiossa näki vilauksen mennyttä aikaa, niin Kotkassa näyttely koostuu Svetlana Bachevanovan valokuvista tämän päivän Pine Ridgen intiaanireservaatista. Uskon, että aikanaan nämäkin kuvat luovat omanlaistaan perspektiiviä reservaattielämästä. Aivan kuin Curtisin valokuvat valottavat hienosti jo paljolti kadotettua kulttuuria. Kuten jo aiemmin kirjoitin, lakotoiden Pine Ridge -reservaatti on Yhdysvaltain köyhintä aluetta, ja työttömiä siellä on liki 80 %. Valokuvista kieltämättä näkyi karu elämä – varsinkin sisätiloissa otetuissa kuvissa, joissa saattoi huomata huoneen siivottomuuden ja likaisuuden. Tietysti tässäkin voitaisiin miettiä, onko valokuvaaja tarkoituksella valinnut ankeamman kuvakulman. En ole itse kyseisessä reservaatissa käynyt, mutta kaikkien lukujen valossa se vaikuttaa varsin nukkavierulta. Eli siinä mielessä kuvat heijastelisivat totuutta.

Sotaa ja aurinkotanssia

Yksi toistuva teema kuvissa oli sota. Perinteisesti sodankäynti on ollut normaali tila lakotojen keskuudessa ja sotureita on arvostettu. Kun valkoiset saivat lopulta suljettua lakotat reservaatteihin, tähänkin tuli muutos. Tätä taustaa vasten ajateltuna sotilaana toimiminen Yhdysvaltain armeijassa on luonnollinen jatkumo perinteisille soturiseuroille. Sotilaita toki kunnioitetaan yhä lakotayhteisössä, mutta sodasta paluu on kuvien perusteella ollut vaikea paikka monille. Kun lakotaveteraanin kotiinpaluuseen lisää vielä reservaatin muut ongelmat, niin paluu lienee entistä haastavampi. 

Näyttelystä saa irti, vaikka ei tietäisi lakotoista mitään, mutta toki taustatieto antaa vielä enemmän. Esimerkiksi yhdessä kuvassa on mies arpeutunut yläruumis paljaana, ja kuvatekstissä kerrotaan rinnan arpien syntyneen aurinkotanssirituaaleissa. Kuva on vaikuttava jo sinällään, mutta jos tietää, että perinteisesti aurinkotanssissa tanssija sitoo rintalihaksena nahkaremmilla kiinni pyhään puuhun ja tanssii niin kauan kunnes rintalihas repeytyy ja vapautuu puusta, niin kuva on entistä vaikuttavampi. Valokuvakeskuksessa oli myös oheistuotteita myynnissä, joten jos haluaa perehtyä aiheeseen enemmän, niin sieltä voi ostaa intiaaniaiheisia kirjoja. Pöydällä sattui näkymään Rani-Henrik Andrssonin Lakotat – kotkan ja biisonin kansa -kirja, jonka olin juuri viime viikolla saanut luettua loppuun. Suosittelen muillekin, jotka ovat historiasta kiinnostunteita.

Kotkan valokuvakeskuksen ystävällinen työntekijä myös suositteli muita nähtävyyksiä Kotkassa. Ja hyvä niin, koska muuten olisin mennyt suoraan kotiin. Hän suositteli myös ruokapaikkoja, mutta siinä vatsa valitsi ensimmäisen vastaantulevan paikan eli välimerellisen Villaggion. Alkupalaleivät olivat todella hyvät ja valkosipuliset, ja pitsakin oli ihan OK. Ja hintaan kuuluneen salaattipöydän ja alkupalojen jälkeen pitsasta jäi vielä puolet kotiinviemisiksi.

Kävelyllä Sapokan vesipuistossa

Ruoan jälkeen kävin kävelemässä Sapokan vesipuistossa, jossa on muun muassa pieni vesiputous, nimikyltein varustettuja kasveja ja kuvanveistäjä Hannele Kylänpään pronssisisia eläinveistoksia, joita oli kiva bongata kävelyreitin varrelta. Vielä pari viikkoa vesipuistossa on myös professori Eero Hiirosen veistoksia.

Sapokan vesipuiston jälkeen ajelin hetken puutaloalueella ja ihailin hienoja taloja ja pihoja. Siitä ajelin vielä Katariinan meripuistoon, joka näytti varsin toiminnalliselta puistolta. Joku oli juuri grillipaikalla grillaamassa, joten sieltä kantautui ihanat tuoksut.

Langinkoskella ei niin vaatimaton kalastusmaja

Lopuksi ajelin vielä Langikoskelle tutustumaan Keisarilliseen kalastusmajaan. Ja tässä vaiheessa jo kahvihammasta kolotti, niin ensin piti suunnata kahville. Siellä sattui olemaan kaksi kahvilaa noin 100 metrin säteellä, mutta aloitin koskea lähempänä olevasta Kahvila Langikoskesta, koska siitä oli nätimmät maisemat. Miljöö oli todella viehättävä. Olin kotona katsovinani, että kalastusmajaan olisi päässyt Museokortilla ilmaiseksi, mutta olin katsonut väärin. Eli kuusi euroa maksoin nähdäkseni tönön, jonka keisari Aleksanteri III aikoinaan rakennutti. Sanasta kalastusmaja ei ensimmäisenä tule mieleen tuollainen lukaali, mutta eihän keisarillinen seurue aivan pieneen mökkiin mahtuisikaan.

Kalastusmajan ympäristössä menee merkitty polku, jonka varrella voi ihailla koskea ja nähdä mm. keisarin kalastuskiven ja muistomerkin. Matkaa kertyy yhteen suuntaan noin 400 metriä, joten kannattaa sekin jaksaa köpötellä.

Lopuksi piti tietysti katsastaa se toinenkin kahvila eli Keisarinmajan Kahvila. Hyvä oli sekin.:) Ja pienenä yksityiskohtana pakko mainita, että siellä oli oven vieressä koirille raksuja lasikipoissa, joten nelijalkaisetkin oli ihanasti huomioitu.